Millainen mies minä olen. Olenko kunnon mies, vai retale. Sitä minä en tiedä. Mutta outo tyyppi olen, varmaankin?

Nämä tarinat, ovat tarinoita erilaisista ihmisistä, sekä tapahtumista, minun elämässäni.

Tarinat kertovat myöskin aikakaudesta, jossa lapsuuteni ja nuoruuteni elin.

Jota olen elänyt ja elän omalla tavallani.

Tarinat antavat vain pienen pieniä pilkahduksia elämästäni, ja siitä millaisia ominaispiirteitä sekä käytöstapoja minä omaan.

Elämäni on ehkä vähän erilaista, tai luulen ainakin itse niin, mutta luulohan ei ole tiedon väärti.

Sopisikohan tämä seuraava henkilökuvaus minuun, vai ei.

Eli tarinat on läpileikkaus monisäikeisestä mutta niin mukavasta miehestä, joka on peili ja kaiku, totuuden torvi aavistuksella kurittomuutta sekä pienen pieni häivähdys täydellisestä unelmamiehestä, jollaisen jokainen itsetuntoinen nainen toivoo löytävänsä??

Tarinat voi olla hömppää ja hölynpölyä, jonkun mielestä, toivottavasti ei nyt sentään kaikkien. Tarinat ovat todellakin totta, ja monessa kohtaa ”siistittyjä”, koska kaikkea ei voi kertoa, monestakin eri syystä. Toivon että nämä tarinat herättää ajattelemaan sitä, ettei kaikki elä kuten, vaikkapa sinä. Ei kaikki ole samalla muotilla tehtyjä. Ja mikä muotti on se oikea?

 

Ymmärrys on osa avainta, toimivalle hyvälle elämälle.

Lue tarina ja päätä itse onko tämä elämäni nyt niin erikoinen ollut.

 

 

 

OUTO TYYPPI

LAPSUUS  JA NUORUUS

 

Synnyin 50-luvun alussa pohjois-Savolaisessa kylässä, isäni kotitalon pirtin sänkyyn, olkipatjalle, mummi oli toiminut kätilönä. Samassa sängyssä oli mummi itse kaksikymmentäviisi vuotta aiemmin synnyttänyt isäni, mutta olkipatja ei varmaankaan enää ole ollut sama. Napanuora oli ollut kietoutuneena kaulani ympärille, olin jo ollut kasvoiltani sinertävä, mutta mummo oli toiminut tilanteessa ripeästi ja oikeaoppisesti. Niin minulle on ainakin kerrottu, eikä siitä minulle mitään seuraamuksia tullut, vai tuliko? Joskus tulee mietittyä tuota asiaa. Palataanpa siihen kylään johon synnyin, eli tässä kylässä oli kaikki tarvittavat palvelut mitä nyt siihen aikaan osasi edes kaivata. Tässä synnyin kylässäni elettiin 1950-luvulla vilkasta aikaa. Kylässä oli samanaikaisesti kuusi kauppaa, posti, oli työväentalo, jossa oli iltamia ja elokuvia näyttivät kiertävät koneenkäyttäjät, oli myös nuorisoseurantalo, jossa pidettiin tansseja sekä oli kylässä myös tanssilava ja kahvila. Kylässä oli myös kaksi koulua ja oma urheiluseura. Kylällä oli oma kyläpoliisi, terveyssisar, oli myös lomahotelli, maamies- ja karjatalouskoulut, rautatieasema sekä paljon muita palveluita, ei siis mikään pieni kylä. Minulla oli siellä hyvä koti, jossa vartuin lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni, vanhemmat olivat silloin ja ovat vieläkin (tämä kirjoitettu 2016 ja elävät vielä) maailman parhaita vanhempia. Meitä sisaruksia on viisi, meistä neljä on 50-luvun lapsia ja nuorin 60-luvulla syntynyt ”iltatähti” ja murheenkryyni.

Mutta kerron nyt kuitenkin vain itsestäni. Aloitetaan siitä että olin jo lapsuudessa vähän sanoisinko outo tyyppi luonteeltani. Kyseenalaistin kaiken minkä minusta ei tuntunut ”järkevältä”, miksi näin, miksi noin, kerro se minulle. Olin tavallaan sellainen pieni riesa. Kun esitin nämä kysymykseni, siinä kävi usein niin, etteivät he, joille kysymykseni esitin, osanneet tai muuten halunneet vastata kysymykseeni, jotkut pitivät kai hölmönä sekä vähän outona, sen takia varmaankin kysymykseni usein ohitettiin vain vihaisella katseella ja olan kohautuksella. Koulussa tämä erikoinen luonteeni tuotti hankaluuksia paljonkin.

Esitin opettajalle kysymyksiä, en siksi, ettenkö olisi tajunnut asiaa mitä opettaja opetti, vaan siksi kun minä olin eri mieltä opettajan kanssa kyseisestä asiasta, tästä "pullikoinnista" ei kaikki opettajat tykänneet. Alaluokkien opettaja oli vanhempi naishenkilö ja hänen kanssaan voin aina keskustella asioista ja yhteisymmärrykseen päästiin, hän oli kylläkin meidän perheen naapuri ja olin tuntenut hänet jo pienestä pitäen, oli kai siksi helppo "neuvotella" hänen kanssaan asioista. Mutta ylemmillä luokilla oli nuoremmat opettajat ja he eivät aina sulattaneet tällaista ”vastarannan kiiskeä pullikoimassa”, mutta heidänkin kanssa pääsin lopulta yhteisymmärrykseen, tosin se teetti vähän enemmän minulla ”töitä”.

Muuten ala- ja keskiluokat meni hyvin, mitä nyt hieman minulle ongelmia tuotti nämä näillä luokilla jaettavat kirjoituskilpailu ja hymypoikapalkinnot, jotka olisin saanut, tai sainkin mutta en suostunut niitä vastaanottamaan, sanoin opettajalle suoraan etten niitä tarvitsen, enkä tykkää tuollaisesta ollenkaan, ja enhän minä palkintojen takia koulua käy. Kirjoituskilpailu palkinnot jotka olivat kunniakirja ja kirjoja. Nämä palkinnot opettajat toivat minulle kotiin myöhemmin, tai toivat oikeammin äidilleni. Minä en ollut kotona ja enkä myöskään mennyt koulun kevätjuhlaan jossa nämä "palkinnot" olisi annettu. Kun äitini sitten antoi minulle nämä opettajien tuomat palkinto, kunniakirjan ja nuorisokirjat, heitin ne heti hellaan palamaan. Kirjoituskilpailu jonka voitin, oli koko Suomen koulujen välinen kirjoituskilpailu. Kilpailun voittaneen kirjoitukseni aiheena oli alkoholismi ja kuolema.

Aiheet oli minulle tuttuja, koska olin seurannut kuinka isäni "hoiti" alkoholisti veljeään ja hänen alkoholisti vaimoaan heidän kuolemaansa asti. He asuivat, siis tämä isäni veli ja hänen vaimonsa viimeiset elinvuotensa meidän tontilla olleessa mökissä, jonne isäni otti heidät asumaan ilman mitään vastineita. Heidät oli häädetty edellisestä asunnostaan, joten he olivat joutunee asunnottomiksi. Eivätkä he enää oikein "jaksaneet" itse huolehtia itsestään, ruoka jäi heiltä aina hankkimatta, viinaa vaan piti olla ja sekin useimmin oli jotain "paska" korviketta. He molemmat kuolivat peräjälkeen alkoholin aiheuttamiin sairauksiin. Heidän ainoa lapsensa, nuori Heikki poika oli kuollut jo vuosia aikaisemmin työmalla sattuneessa tapaturmassa. Ei tarvitse arvailla mikä tuhosi heidän elämänhalunsa ja syöksi heidät hakemaan lohtua alkoholista.

Sen saamani hymypoikapatsaan sitten otti vastaan äitini, jonka opettaja toimitti hänelle. Sitä hymypoikapatsasta äitini piti työpaikalaan, koska arveli sen olevan turvassa siellä. Oikeassa hän varmaan olikin, olisin voinutkin tuhota sen kotona jonkun "huonon hetken" sattuessa, mene ja tiedä, olisihan siinä niin voinut käydä.

 

Ylemmille luokille siirtyessäni minun luokalleni tuli sijaisopettajaksi nuori parikymppinen pojankloppi, ylioppilas, viinakaupan johtajan poika.

Hän tuli sijaiseksi kun meidän koulun johtajaopettaja, joka oli myös meidän luokanopettaja, kuoli auto-onnettomuudessa. Sehän sijaisopettaja pojankloppi ei ollut muusta kiinnostunut kuin luokan tytöistä, voimistelu tunneillakin se laittoi vain levyt soimaan ja alkoi tanssittaa luokan tyttöjä. Minä ja muutama muu luokan poika ei tämmöistä kehdattu katsoa joten kävin kertomassa tästä ”urheilusta” eräälle koulun naisopettajalle, sehän tepsi. Jatkossa urheilutunneilla urheiltiin eikä tanssittu. Se pojankloppi opettaja meinasi kuitenkin kostaa minulle, koska se oli jostain saanut tietää että minä olin se ”ilmiantaja”. Kevät todistukseeni se laittoi matematiikan minulla neloseksi, sehän tiesi sitä että ehdot tuli. Mutta eihän se kuitenkaan noin voi mennä, tajusin ja tiesinkin sen heti todistuksen nähtyäni että tässä on jotain mätää. Minulla oli edellisen lukukauden kevättodistuksessa matematiikka kymppi ja kyseisen lukukauden joulutodistuksessa matematiikka oli yhdeksän. Isäni totesi todistuksen nähtyään että minnekkäs sinä poika olet nyt näin yhtäkkiä laskutaitosi kadottanut, ainakin tämän todistuksen mukaan niin on käynyt. Mutta kokeissahan sinulla numerot ovat olleet kuitenkin joko kahdeksan tai yhdeksän vähintään.

Äitini kävi näyttämässä sitä todistusta yhdelle opettajalle (sille tanssikiellon antajalle), tämä opettaja todistuksen nähtyään oli naurahtanut ja sanonut "ettei tämä näin voi olla", lisäksi hän oli sanonut että "hän hoitaa tämän todistus asian, eikä niistä ehdoista tarvitse välittää, hän hoitaa senkin asian kuntoon".

Se oli hyvä asia että todistukseen saatiin oikeat numerot. Mutta minäpä halusin kuitenkin välittää niistä saamistani ehdoista ja mennä suorittamaan ne, ihan vain mielenkiinnosta. Eihän sillä enää ollut mitään merkitystä miten pärjään siellä.

Kun menin sitten sinne koululle, oli siellä ehtoja suorittavia oppilaita paljon paikalla. Mikä oli hyvin yleistä siihen aikaan eli 50 - 60 luvulla. Koska suurin osa koulun oppilaista/lapsista tuli "metsästä", he eivät ole olleet tekemisissä kovin paljon muun maailman/ihmisten kanssa ennen kouluun tulemistaan. Heidän opiskelu asenteensa ja tapansa oli nyt mitä oli.  Eikä siinä siis mitään erikoista ollut että ehtoja oli suorittamassa suuri määrä oppilaita.

Koululle oli siis sinä päivänä saapunut suuri määrä oppilaita ehtojaan suorittamaan. Oppilaita oli toki muiltakin luokilta ja muidenkin opettajien oppilaita kuin vain tämän pojankloppi opettajan. Odottelimme koulunpihalla kutsua luokkaan. Ehtojaan tulivat myös suorittamaan kaksospojat, he olivat minua vuotta ylemmältä luokalta, pojat kysyivät että "mitä sinäkin täällä teet", kerroin heille saaneeni nelosen matikasta, tähän pojat vastasivat rämäkällä naurulla. Tauno toinen kaksospojista sanoi että, "älä puhu paskaa". Samassa luokassa kun oltiin opiskeltu koko lukukausi, niin olivathan he nähneet että osaan matematiikan. Nämä kaksospojat eivät olleet mitään hölmöjä, vain vähän sellaisia ”rasavillejä” luonnonlahjakkuuksia. Sisaruksia oli kaksospoikien lisäksi vielä neljätoista heidän perheessään. Nämä kaksospojat olivat erittäin lahjakkaita piirtäjiä, osin tämän piirtämisen takia he olivat saaneet nämä matematiikan ehdotkin. He kun ei ottaneet tosissaan sitä pojankloppi opettajaa, joten koepaperiin pojat piirsivät aina vain jonkun piirroksen, joka oli yleensä aseita tai sitten hevosia, ne olivat kylläkin kympin piirroksia. Näillä kaksospojilla oli vielä sellainen erityinen "juttu" saappaanvarsissaan aina kun tulivat kouluun, eli polkupyörän ketjuista tehdyt ruoskat, heidän oman turvallisuuden takia, kaiken varalta. Tällainen "turvavarustus" ei ollut mitenkään erikoista siihen aikaan, vaan tavanomaista varustusta oppilailla jotka tulivat jopa yli 10 km päästä tietöntä taivalta metsien ja peltojen halki kouluun, ja tämä melkein joka aamu ja takaisin iltaisin, miksi melkein? Koska usein nämä kauempaa tulevat lapset/oppilaat saattoivat olla viikolla muutaman yön "kortteerissa" jossakin koulua lähempinä olevissa taloissa tai sukulaisten luona, kylläkin pientä työpanosta vastaan, jonka he suorittivat koulupäivän jälkeen tai aamulla aikaisin ennen koulun lähtöä. Siis nämä pyöränketjuruoskat poikien saappaanvarressa oli heidän turva kaikkea pahaa vastaan, ja tämä paha, mikä siihen aikaan oli..pahaa, en osaa sitä paremmin kuvata. Käsittelen tätä aihetta tuossa hieman alempana lisää. Nämä pyöränketjuruoskat ja vastaavat saivat olla oppilailla myös koko koulupäivän opettajien mitenkään niihin puuttuen.

Palataanpa niihin ehtoihin takaisin, kello tuli "pykälään" ja pojankloppi opettaja kutsui meidät pihalta luokkaan suorittamaan ehtoja, oppilaat istuivat mikä mihinkin pulpettiin luokassa ja pojankloppi opettaja tietenkin opettajanpöydän taakse luokan eteen. Kuitenkaan  nämä kaksospojat eivät istuneet mihinkään pulpetteihin vaan marssivat suoraan opettajan pöydän luokse, toinen toiselle ja toinen toiselle puolelle opettajaa. Kalle toinen näistä kaksospojista sanoi opettajalle nimeni ja osoittaen samalla minua, ja sanoi että "se on sitten nyt ehdot suorittanut ja hyvin meni, vai mitä"? Voi sitä pojankloppi opettajan ilmettä siinä tilanteessa, aikansa se siinä sitä tilannetta ihmetteli, sitten se katsoi minuun ja sanoi että "voit nyt poistua luokasta ja syksyllä sitten aloitat ylemmältä luokalta". Minullehan tämä tämmöinen sopi ja poistuin luokasta. Olihan minulla jo tiedossa se ettei niitä ehtoja minun tarvitse suorittaa, ja olisihan se pojankloppi opettajakin sanonut sen ilman tätä kaksospoikienkin kovistelua. Mutta ihan mielenkiinnon vuoksihan halusinkin tämmöisenkin kokea. Ja kuulla pojankloppi opettajan sanomana tuon että ei ehtoja, siirretään luokalle. Sillä olihan se toinen opettaja jo aikaisemmin pitänyt puhuttelun pojankloppi opettajalle, aiheena minun laskennon/matematiikan ehdot, ja nyt kun sitten vielä nämä kaksospojat kävivät sen omalla tavallaan ”varmistamassa”. Matikan eli laskennon kuten siihen aikaan sanottiin, ehdot tuli suoritettua vaikka en laskenut laskun laskua. Syksyllä uuden lukukauden alussa meille tuli sitten uusi opettaja ja hän oli ihan oikea opettaja.

Koulu tuli suoritettua aikanaan loppuun hyvin arvosanoin.

 

Turvavarustus

Aikaisemmin tarinassani mainitsinkin jo että kaksospojilla oli polkupyöränketjuista tehdyt ruoskat saappaanvarressa, se nyt ei ollut mitään ihmeellistä siihen aikaan. Koulusta kauimpana asuvat oppilaat tulivat kouluun noin kymmenenkilometrin päästä jalkaisin keväisin ja syksyisin. Moni heistä metsäpolkuja pitkin pimeässä.Polkupyörä oli ylellisyyttä silloin, sellainen löytyi harvasta talosta ja nimenomaan talosta. Joten "tönöjen" lapsilla ei ollut tätä mahdollisuutta. Suuri osa  perheistä asui silloin mökeissä, tai no mökki on kai liian "kauniisti" sanottu, paremminkin ne olivat sellaisia mökin tapaisia "tönöjä". Moni kouluun tulevista lapsista oli näistä "tönöistä". Näitä " tönöjä" oli siellä sun täällä, metsissä ja pelloilla, ja suurin osa niistä oli savupirttejä. Talvella koululaisten oli hiihtämällä mahdollisuus tehdä koulumatka, olihan kaikilla sukset, useimmalla ukin tai isän tekemät, jotka aina sitten keväällä laitettiinsellaiseen isän tai ukin tekemään suksenkärjen ”kipristyslaitteeseen”. Syksyllä sitten sukset tervattiin ja voiteeksi annettiin koulureppuun koulumatkalle kynttilänjämä, jolla sitten sai sukset voidella jos luisto on huono. Kun sitten kevät tuli ja viimeiset lumet suli, oli suksen kärjet jo suorat.

Niin niistä polkupyöräketjuruoskista, olihan sitä muunlaistakin turvalaite valikoimaa oppilailla heidän koulumatkan turvaamiseksi. Joillakin pojilla oli saappaanvarressa joku rautatangon pätkä tai sitten puukko taskussa. Puukko oli se yleisin, linkkuveitsikin menetteli. Tytöillä oli monet alushousut päällekkäin jalassaan. Muistan yhden mökintytön, hän oli Laina nimeltään. Hänen isällä oli vain toinen silmä ja toisen silmän paikalla oli silmälappu niin kuin merirosvolla. Hän oli sodassa silmänsä menettänyt. Laina oli kaikin puolin jo nainen, ainakin fyysisesti. Koulu pojillakin oli siihen aikaa ainakin jo hiirenhimot. Joten Laina tyttö kuten moni muukin tyttö joutui koulumatkoilla ja jopa välitunneilla, seksuaalisen väkivallanuhriksi niin kuin se nykyisin sanottaisiin. Siihen aikaan siinä ei ollut muuta paheksuttavaa kuin se että tytöillä on liikaa alushousuja päällekkäin jalassaan. Ei siitä ahdistelusta silloin muuta kuulut sanottavan kuin ahdistelian toteamus "ei siinä saakeli kerennyt mitään, saakelin huorat".

Mitä sitten tytöt joutui kokemaan koulumatkoillaan muiden kuin koulupoikien osalta, se ei hyvä. Toiset tytöt olivat jo täysiä huoria ennen kuin kansakoulu oli käyty loppuun. Kuka sitten on huora …se on se joka?Ajattelepa että kuljet joka koulupäivä aamuin ja illoin sitä mutkaista ja kapeaa huonoa soratietä pimeässä kouluun ja 

kotiin, halki synkkien metsien ja ohi hämäräperäisten asuntokyhäelmien. Monella ei ollut edes tätä huonoa soratietä mitä kulkea. Oli vaan tietön taival joka kulki metsissä ja peltojenlaidoilla, polku joka kulki mahdollisimman suoraa reittiä koululle ja kotiin. Metsissä ja peltojenlaidoilla oli mökkejä, epämääräisen ja pelottavan näköisiä tönöjä, niitä oli millon missäkin lepikossa, ja kukaan ei tiennyt keitä niissä milloinkin asui. Elettiin sodan jälkeistä vuosikymmentä, ei ollut lehtiä ei puhelimia eikä radioita, oltiin pimennossa, otiin maalla. Mutta ei siinä puhelinsoittokaan olisi mitään auttanut vaikka olisi ollut mahdollisuus. Esimerkki. Jos sait soitettua jostakin poliisille että täällä tapellaan ja aseina puukko ja kirves, niin kahden päivän päästä tulee lähimmän kylän kyläpoliisi kysymää että miten kävi. Jos se oli köyhien välinen tappelu niin kuollut hautaan ja voittanut linnaa, jos taasen voittanut (tappanut) osapuoli oli talollinen, niin yleensä kuollut haudattiin ja ilmoitettiin hänen kuolleen tapaturmaisesti töissään, tappajalle ei tuomiota.

Kerrompa yhden tälläisen mökki/tönö tapauksen. Meidän kylän nuohoojalla oli mökki tiheässä kuusimetsässä, mökki oli savupirtti. Nuohoojalla oli pojat Leo ja Lauri, he olivat isoja poikia kooltaan ja oikeita metsäläisiä. He olivat koulussa opettajan kanssa aina riidoissa. Kerran Leo suuttui opettajaan ja kävi välitunnilla laittamassa kahden puun väliin riun ja siihen hirttonuoran, sen nuoran Leo oli käynyt varastamassa opettajan lehmältä koulun navetasta. Kun mentiin seuraavalle tunnille, niin Leo nousi seisomaan ja sanoi opettajalle että jos tuo saatanan kiusaaminen ei lopu niin seuraavalla välitunnilla tuolla roikkuu muutakin kuin vai tuo köysi. Opettaja säikähti ja soitti kaupunkiin ja muutaman tunnin päästä tuli kyläpoliisi Samppa ja kylän taksimies Alpo ja ne veivät taksilla Leon ja sen veljen Laurin kasvatuslaitokseen. Lauri joutui ikään kuin veljensä Leon "siivellä" lähtemään vaikka ei silloin tehnyt mitään pahaa. Leosta ja Laurista en kuullut sen jälkeen mitään. En tiedä heidän myöhemmästä elämästään. Silloin kun tämä "hirttoköysi episodi" koululla tapahtui minä en tiennyt millaisista oloista nuo Leo ja Lauri tulivat. Meillä kävi nuohooja aina nuohoamassa, siis tuo poikien isä...Juttelin sen kanssa kun se aina puhdisti ja tyhjensi tuhkapesiä, kävi välillä kävi välillä katolla piippua nuohoamassa. Sitten se myös yläkerrassa ukin huoneen uunin puhdisti. Oli mukava seurata sen tekemisiä, mukava mies. Näin minä opin tuntemaan tämän nuohooja miehen, joka oli Leo ja Laurin isä. Sen kylläkin sain tietää paljon myöhemmin että hän oli näiden poikien isä, erään tapahtuman myötä.

Olin serkkupojan kanssa käymässä eräässä Kärkkäisen talossa. Sieltä lähtiessämme hyppäsimme maantie laidassa kulkevan ojan yli, ojan toisella puolen olevaan lepikkoon, kai meillä oli joku seikkailu mielessä. Mentiin jonkun matkaa sitä tiheää metsikköä eteenpäin. Niin sieltä puiden lomasta näkyi joku musta hirsimökki. Sinne ei näkynyt kulkevan mitään tietä, rakennuksessa ei ollut piippua ja se oli musta ja nokinen. Me serkkupojan kanssa säikähdimme koska se tunti jotenkin oudolta asunnon paikalta, ei tuommoisessa voi asua kukaan, ei ainkaan "kunnon ihmisiä" totesimme. Siinä vähän aikaa ihmeteltiin ja palattiin sitten Kärkkäisen talolle. Kerroimme heille näkemästämme, isäntä Pentti kertoi meille että se on meidän kylän nuohoojan mökki. Tuo jälkeen ymmärsin paljon paremmin Leon ja Laurin tekosia. Suutarin lapsilla ei ole kenkiä on sanonta, mutta nuohoojan kotona ei ollut savupiippua, joten he asuivat savupirtissä keskellä tiheää kuusimetsää. Sitä ei tiennyt ketä ja millaisia ihmisiä missäkin mökissä/tönössä asui. 

Lisään vielä että kettingit ja rautatangot pojilla eivät olleet keskinäisiä välien selvittelyjä eikä tytöille näyttämistä varten. Yhtä turvatonta oli myös poikien koulumatkat, ja kenties vielä turvattomampi kuin tyttöjen. Sairaita miehiä oli myös silloin ja he olivat yleensä uskovaisia, tai esittivät olevansa. Silloin katsoivat samanlaisilla silmillä luterilaiset uskovaiset kuin katsotaan katolisessa kirkossa. Varmaan ymmärrätte, mitä tarkoitan, sillä tämä paska lymysi silloin ja taitaa vielä nytkin lymyillä uskonnon/lahkolaisten suojeluksessa. Eiköhän se polkupyöränketjun tarkoitus saappaanvarressa nyt selvinnyt.

 

 

Tönöjen ja metsien asukit.                              Tönö = Ruma, rupsahtanut, pieni ja kehno (asuin) rakennus, hökkeli, röttelö.

50 - 60 luvun kulkurit eli kulku-ukot, kiersivät kylästä kylään ja kerjäsivät, saattoivat jopa varastella tilaisuuden tullen. Jotkut heistä tekivät toki töitäkin ruokaa ja yösijaa vastaan. Heidän taustoistaan ei tiedetty yleensä mitään, kuka hän oli ja mistä tuli. Saattoivathan he kertoa nimensä ja taustansa, mutta puhuivatko he totta, sitähän ei kukaan tiennyt. Jotkut kulkurit olivat tuttuja ja taustat tiedettiin, he saattoivat olla jopa isontalon poikia. Jotka olivat riitaantuneet kotiväen kanssa, tai sitten olivat niin laiskoja etteivät halunneet tehdä talon töitä. Tällaiset talollisten pojat aina kevään tullen kun taloissa alkoivat kevään maatyöt, läksivät mieluummin kiertelemään kyliä ja kerjäämään, he eivät halunneet jäädä tekemään kotitalon töitä. Kun talvi sitten teki tuloaan, he palasivat kotiin ”talvehtimaan”. Kun kulkurit eivät onnistuneet saamaan taloista yösijaa. Silloin he yöpyivät milloin missäkin, missä oli vaan vähän suojaisaa, esimerkiksi heinäladoissa ja vastaavissa. Mutta monesti yösija ja asuntokin löytyi heille näistä metsiin kyhätyistä autio mökeistä eli ”tönöistä”. Jotkut kulkureista saattoivat jäädä, kylien taloihin, vähäksi aikaa kesätöihin. He asustelivat sen aikaa näissä talon maille kyhätyissä ”tönöissä” luvallisesti. Mutta usein näissä tönöissä yöpyneillä ja asustelleilla kulkureilla, ei lupaa ollut, eivät he sitä kyllä keltään kyselleetkään. Jos olisivat halunneet kysyä, niin sitä lupaa monesti olisi ollut vaikea kysyä. Kun ei tiedetty kenelle se tönö kuului, ei edes sitä kuka oli sen rakentanut. Vielä vähemmin tiedettiin ketä tai kuka niissä tönöissä milloinkin asusteli, tai oli asustellut. Näitä tönöjä oli maanteitten varsilla, ne oli tie ja silta työmiesten sinne jättämiä, vanhoja asuntoparakkeja. Samanlaisia oli junaratojen läheisyydessä, ratatyömiesten jäljiltä, niitä oli metsissä, metsätyömiesten tönöjä , rannoilla oli uittomiesten tekemiä tönöjä, nämä kaikki "parakki tönöt" oli äkkiä kokoon kyhättyjä tilapäisiä asuntoja. Niitä tönöjä oli mitä ihmeellisimmissä paikoissa. Monesti tuli ajateltua tällaisen "törmättyään", että mitähän varten tuokin on tänne korpeen rakennettu, mikä on tuon tönön tarina. Työmiehet jotka näissä "parakki tönöissä" asustelivat, saattoivat olla kaukaakin työmaalle tulleita. Eikä siihen aikaan kotiin menty kuin korkeintaan viikonlopuksi. Jotkut saattoivat asua näissä tönöissä koko työmaan keston ajan, käymättä kertaakaan kotonaan. Ei silloin ollut omia autoja eikä kuljetuksia. Työnjohtajat ym vastaavat, yöpyivät kortteereissa. Eli taloissa jotka olivat työmaan lähistöllä.

Jotkut ihmiset tekivät näistä tönöistä jopa vakituisia asuntoja itselleen ja perheelleen, aivan niissä saattoi tosiaan asua jopa lapsiperheitä. Eikä se ollut siihen aikaan mitään ihmeellistä. Tiesin ja tunsin perheen, joka asui vanhassa savusaunassa, jossa eteinen oli kylmä ja hutera, heitä oli vanhemmat ja neljä lasta, eli kuusi henkeä.

Palataanpa takaisin näihin kulkureihin. Yksi tällaisista aiemmin jo mainitsemistani talollisen laiskoista kulkuri pojista, oli kulkuri Kalle. Hän oli sen talon ainoa lapsi, ja kun aika jätti vanhemmista, niin Kalle jäi asumaan kotitaloonsa. Hän möi vähitellen kaikki talon pellot ja metsät, tekemättä itse mitään töitä, talokin ränsistyi ajan myötä. Mutta Kalle asui siinä kuitenkin kuolemaansa saakka. Joskus vielä kulkuri vuosiensa jälkeenkin, kulkuri Kalle pistäytyi vielä kylällä. Kerran kun Kalle kylälle tuli, oli sinne kylälle pystyttäneet telttansa Jehovan-todistajat, heillä oli siellä teltassa menossa joku rukoustilaisuus. Kulkuri Kalle meni myös sinne telttaan, takarivin penkille istumaan. Kuunteli niitä puheita, ja sitten kun käskettiin rukoilla, niin kulkuri Kalle kovalla äänellä huusi ” hallelujaa hallelujaa Kallella menee liian lujaa hallelujaa hallelujaa”, niin hänet heitettiin teltasta heti ulos.

Minun kodin lähettyvillä oli suuret asumattomat metsä ja suoalueet, sillä alueella oli myös suuri mäki. Me lapset kävimme talvisin siellä hiihtämässä ja mäkeä laskemassa. Sille hyvälle mäenlaskupaikalle oli meidän kotoa matkaa noin viisi kilometriä. Kesäisin me lapset emme saaneet mennä sinne metsä ja suoalueille, milloinkaan ilman aikuisia. Kun kesäisin kävin niillä alueilla vanhempieni kanssa sienessä ja marjassa, niin meillä oli aina iso vahtikoira mukana. Syy miksi me lapset emme saaneet mennä kesäisin sille metsä ja suoalueelle ilman vanhempia oli se, että sillä alueella asusti ainakin kesäisin, epämääräistä porukkaa. Se alue oli sodan aikaan ollut käpykaartilaisten piilopaikka. Myöhemmin siellä asustelivat, ja pakoilivat lainkouraa erilaiset rikolliset ja vankikarkurit. Joskus virkavalta onnistuikin jonkun heistä sieltä löytämään ja pidättämään, yleensä jonkun kyläläisen tai maanomistajan avustamana, joko oli sattumalta nähnyt jonkun siellä metsässä asustelevan ja osasi opastaa virkavaltaa paikalle. Siellä oli sellaisia hankala kulkuisia paikkoja jonne kukaan ei halunnut mennä, sienestäjät ja marjastajat eivät näissä paikoissa käyneet. Metsämiehet saattoivat joskus hyvän saaliin perässä sinne mennä, mutta harvoin hekin. Siellä oli hyvä piileskellä. Siellä oli hyvät marja-, ja sienimaat, oli lähteitä, josta sai juomaveden ja pieniä lampia joissa voi käydä vaikka peseytymässä. Öiseen aikaan kun nämä metsän asukit kävivät vielä metsänlaita pelloilta ja talojen kellareista varastamassa lisää syötävää, niin hyvinhän siellä pärjäsi. Tätä että kellareista hävisi ruokatarvikkeita ja pelloilta oli nostettu juureksia ym, tapahtui aikapaljon. Myös vaatteita hävisi pyykkinaruilta, ja ne oli yleensä miesten vaatteita, mitkä hävisi. Tätä öistä varastelua harrastivat myöskin jotkut kulkurit, eikä yksinomaan nämä lainkouraa pakoilevat metsän asukit.

Yksi tällainen lainkouraa pakoileva metsänasukki aikansa metsässä lymyiltyään, uskaltautui kylälle kulkurina kuljeksimaan. Sitä ei silloin kukaan tiennyt mistä hän tuli, etenkään sitä ei tiedetty, että hän oli näitä metsänasukkeja. Hän päätyi yhteen taloon töihin. Taloon jossa ei ollut isäntää, oli vain emäntä yksin. Tämän kulkurin ja emännän välille muodostui suhde, ja kulkuri jäi taloon isännäksi. Hyvä isäntä olikin, hoiti tiluksia hyvin, ja oli kova työtä tekemään, hän oli tykätty mies kylällä. Hänellä oli oma tarinansa taustoistaan eikä kukaan epäillyt hänen tarinaansa.  

Tälle talon emännälle ja taloon tulleelle isännälle, syntyi myös lapsia, ja kaikki oli heidän elämässä hyvin. Kuluin aikaa noin viisitoista vuotta, isäntä meni hoitamaan talon asioita kunnantoimistoon, missä oli käynyt aikaisemminkin asioimassa ongelmitta. Siellä kunnantoimistossa uusi virkailija huomasi, että näissä papereissa ei kaikki nyt täsmää, hän ei kuitenkaan maininnut tästä tälle isännälle. Tämä virkailija rupesi selvittämään asioita, ja huomasi että isännän osalta puuttui aika paljon tietoa. Se tieto mikä heillä jo oli, niin niihin tietoihin ei saanut mistään vahvistusta. Joten tämä asia mitä isäntä oli tullut hoitamaan, ei edennyt ennen kuin isäntä toimittaa tarkemman ja puuttuvat tiedot, syntymästään ja ym. Isäntä toimitti syntymä tiedot ja paikat, mitkä olivat oikein. Mutta ne olivat eri henkilön, tai oikeastaan ne ei olleet eri henkilön, vaan tämän isännän oikeat tiedot. Mutta ne aikaisemmat tiedot, joissa oli jotkin hämminkiä, eivät olleetkaan isännän oikeita henkilötietoja. Tämän seurauksena poliisi sai tehtäväksi selvittää, mikä tässä nyt on taustalla. Tässä poliisin selvityksessä selvisi, että tämä isäntä oli esiintynyt aivan toisena henkilön, kuin mitä todellisuudessa oli. Lisäksi selvisi että isäntä oli vankikarkuri. Hän oli paennut vankilasta noin viisitoista vuotta aiemmin. Isäntä pidätettiin ja vietiin vankilaan suorittamaan vankeusrangaistustaan. Koska isäntä tunnettiin kylällä ja lähiseudulla hyvänä ja rehtinä miehenä anottiin hänelle yhteistuumin presidentiltä armahdusta vankeustuomiostaan. Presidentti armahti tämän isännän, ja hän palasi isännäksi taloonsa, vaimonsa ja lastensa luo. Kyläläiset eivät udelleet isännältä, mistä rikoksesta hän vankeustuomionsa oli saanut. Mutta isäntä kertoi sen itse, perättömien juorujen leviämisen estämiseksi. Hän kertoi että hän istui tappotuomiota, syytömäntä henkilönä, ja pakeni sen takia vankilasta kun tilaisuus tulii.

Hän kertoi myös taustat tapauksesta, josta hänet oli syyttömänä tuomittu vankilaa. Hän oli ollut töissä eli renkinä, eräällä tilallisella. Tilan omista oli ollut sen seudun mahtimiehiä, kunnallismiehiä. Tilan omistajalla oli poika, joka riijusteli tai ainakin yritti riijustella, yhtä pientilallisen tyttöä. Tyttö ei tästä tilallisen pojasta välittänyt, ja torjui hänet. Sillä tyttö oli rakastunut toiseen poikaan kylällä. Tämä poikaan johon tyttö oli rakastunut, kävi myös joskus tällä tilallisella töissä, muuta ei ollut kuitenkaan renki. Kerran taas tämä poika tuli hevosineen tilallista avittamaan tilantöissä. Myös tilallisen poika oli silloin paikalla, mutta hän ei tehnyt töitä, vaan juopotteli. Töitä tehtiin ilta myöhään, tilallisen poika oli jo silloin illalla, aika lailla juovuksissa, hän kävi rähjäämässä välillä tälle kylän pojalle, joka oli hevosineen tullut auttamaan tilan töissä. Tämä kylän poika ajoi hevosellaan jyväsäkkejä, puimalasta tilan myllylle. Illan ollessa jo hämärtymässä lähti tämä kylän poika viemään jyväsäkki kuormaa myllylle. Mutta kun häntä ei alkanut kuulua takaisin puimalaan, niin tämä myöhemmin taposta tuomittu renki, lähti katsomaan myllylle, miksi kylänpoika ei ollut tullut takaisin puimalalle. Kävellessään myllylle päin, hän näki hevosen myllyn edessä, hän meni myllyyn sisälle, ja löysi tämän kylänpojan kuoliaaksi puukotettuna myllynlattialta. Hän tietenkin ilmoitti tästä heti muille, ja tilalliselle itselleen, joka soitti poliisit paikalle. Tästä taposta alettiin syytää tätä renkiä, vaikka todisteet ja todistajat puhuivat aivan muuta. Tappoasetta eli puukkoa ei löydetty. Kaikille oli aivan selvää, kuka tämän puukotuksen oli tehnyt, eli tilallisen poika juovuspäissään mustasukkaisuudesta. Mutta koska tämä puukottaja oli tilallisen ja seudun mahtimiehen poika, niin häntä ei syytetty mistään. Koska isä olo antanut sellaiset ohjeet virkamiehille, ja seudun mahtimiestähän kaikki totteli, mukaan lukien syyttäjä ja poliisi. Joten taposta tuomittiin myllyyn mennyt renki. Paikkakunnan lehdentoimittaja "jossa tämä renki oli nyt isäntänä", Kävi täällä paikkakunnalla, missä tämä tappo tapahtui, jututtamassa paikkakuntalaisia ja tilalla silloin taponaikaan paikalla olleita henkilöitä. Tilallinen oli jo silloin kuollut, ja tilaa hoiti nyt tämä tilallisen poika. Mutta tätä tilallisen poikaa, toimittaja ei jututtanut. Ne henkilöt joita toimittaja kylällä jututti, niin he kaikki olivat 100% varmoja siitä että tapon suoritti tämä tilallisen poika, ja syytön renki tuomittiin.

 

Koulunpihassa

Silloin kun ei ollut lunta maassa ja tarkeni hyvin olla ulkona, eli keväällä ja syksyllä me pojat kokoonnuimme tyttöjen kanssa koulunpihalla muun muassa piilosille. Muistan kun olin siinä kolme-, tai neljätoista ikäinen niin se piiloleikki itsessään ei enää ollut kaikkien poikien eikä tyttöjenkään osalta enää se tärkein asia vaan ne pojilla ne tytöt ja tytöillä taasen pojat. Sinne kokoontuivat tytöt ja pojat lähialueilta. Se piiloleikki oli minunkin osaltani mennyt jo sellaiseksi että aina tietyn tytön kanssa sovittiin etukäteen että menemään samaan ja sellaiseen piiloon mistä meitä ei varmasti löydetä. Siellä piilossa sitten otettiin ”sormituntumaa” jossa minä tutustuin tytön ja tyttö minun kehon anatomisiin eroavaisuuksiin. Jotkut tytöt tuntuivat tykkäävän tai olivat jopa innostuneimpia/halukkaampia tällaisiin piiloleikkeihin kuin pojat. Olihan porukassa tietysti paljon tai ehkä suurin osakin sellaisia jotka tyytyivät ihan tähän perinteiseen piiloleikkiin. Tällaisia samanlaisia ”anatomisia” tutkimuksia tuli myös suoritettua seurakunnan rippileireillä, seurakunnan leirikeskuksen maastossa aina tilaisuuden tullen ja niitä tilaisuuksia aina järjestettiin, molemmin puolin sekä tytöt että pojat. Olihan tietysti sekä pojissa että tytöissä näitä... myöhemmin herääviä. Tytöt olivat silloin ja olen huomannut myöhemminkin että tytöt ovat ihmeen innokkaita osallistumaan tällaiseen. Nyt moni varmaan ajattelee että miksi minä tällaista kerron. No siksi että nämä asiat oli ihan luonnollisia minulle ja monelle muulle tuolloin, meitä on varmaan paljon, jotka olemme itse tämän kaiken kokeneet. Ja minä kun olin tällainen outo tyyppi jo nuorena, minua ei kiinnostaneet mitkään urheilulajit, eikä pelit, ei kalastus ei mitkään niin sanotut "normaalit" tuon ikäisen harrastukset. Niin varmaankin jo siitä syystä valitsin tämän piiloleikki porukan enkä esimerkiksi jalkapallo porukkaa. Mikä sinänsä sekin oli ihan luonnollinen valinta, sillä emmehän me kaikki ole samanlaisia. Minä en voi kertoa muusta kuin siitä mitä olen itse kokenut ja tehnyt. Voisin kyllä kertoa siitä kuinka suunnittelin tuossa noin neljän-, viidentoista ikäisenä auton moottoripyöräntekniikalla ja tein siitä tietenkin piirustuksetkin, tai voisi kerto siitä kuinka alakoulun opettajani ihastuin minun hänestä maalaamaani muotokuvaan, tämä tapahtui kun olin alakoulun ensimmäisellä luokalla, tämä tekemäni maalaus oli hänellä kotinsa seinällä vielä kymmeniä vuosia myöhemmin, tai voisin kertoa siitä kun tein ensimmäisen oman sävellykseni neljän-, viidentoista ikäisenä, tai ehkäpä siitä kun kirjoitin meidän kylän "koko kansan" joulujuhlaan joulunäytelmän käsikirjoituksen, oli silloinkin tuossa neljän-, viidentoista hujakoilla. Mutta luulepa ettei ne tarinat ketään kiinnosta. Joten kerroin meidän piiloleikeistä koska ajattelin että se aihe voisi olla kiinnostavampaa.

 

Tanssilava

Meidän kylällä oli työväentalo ja nuorisoseurantalo sekä tanssilava, nämä paikat tuli erittäin tutuksi minun nuoruudessani tai oikeastaan jo lapsuudessa koska asuimme näiden paikkojen naapurissa. Lapsena heitimme puukkoa tanssilavan seinään, se oli hyvä paikka harjoitella puukonheittoa, ei meistä kenestäkään kuitenkaan tullut puukonheittäjää. Tanssilavan vieressä oli maamies- ja karjatalouskoulut hernepellot joten herneistä meillä ei ollut puutetta.

Sillä tanssilavalla tuli myöhempinä vuosina tanssi-iltoina tutustuttua useampaan tyttöön. Kerrankin minulla oli sinne tanssilavalle tansseihin sovittu etukäteen kahden tytön kanssa treffit. Nämä tietenkin siten etteivät tytöt tietäneet toisistaan. Se oli sitä aikaan kun minulla oli jo tuota vientiä, mitenkään kehumatta, mutta asia oli näin. Minun tyyli oli sellainen että jos ensimmäiset treffit jäi korkeintaan pussailun tasolle niin toisia treffejä ei tullut, en minä pussailun takia kehdannut seurustella kun joillakin oli parempaakin tarjolla.

No nämä molemmat tytöt joiden kanssa olin sopinut treffit, tulivat tanssilavalle. Mutta minä kurja ihminen olin jo unohtanut heidät. Koska olin jo ennen heidän tanssilavalle saapumistaan langennut erään tanssilavalle tulleen kauniin tytön isku yrityksiin. Tai ei ne jääneet pelkästään yritykseksi, vaan tyttö onnistui niissä. Tämä tyttö menetti neitsyytensä seuraavana yönä, sitä se varmaan halusikin. Sellainen käsitys minulle jäin siitä yöstä ja tytöstä.

Muuten nämä samat kaverit jotka tulivat muutamaa vuotta aiemmin polkupyöränketjuin, rautatangoin sekä puukoin varustautuneina kouluun. Olivat melkein näissä samoissa kouluaikaisissa "turvavarustuksissa" myös aina tansseissa sekä iltamissa. Erona ainoastaan se että, kaverit olivat jättäneet pyöränketjunsa pois ja luottivat nyt enemmän nyrkkeihinsä. Puukot ja rautatangot olivat kuitenkin vielä heillä mukana. Myös niitä "tiettömän taipaleen tyttöjä metsäpirteistä ja tönöistä" kouluajoiltani kävi paljon näissä tansseissa ja iltamissa. Suurimmaksi osaksi he olivat tyttöjä jotka eivät olleet avioliitossa ja perheellisiä, mutta oli siellä mukana joku perheellinenkin. Nämä tytöt olivat varsin uutteria houkuttelemaan miehiä kävelylle tanssilavan vierestä kulkevan joenrantaan. Tytöillä oli mielessä vaan yksi asia ja senhän kaikki miehet tiesivät. Tai ainakin ne jotka olivat paikkakuntalaisia. Joenrannalla olevat "pusikot" ja vanhat autiot rakennukset olivat tanssi-iltoina varsin uutterassa käytössä. Näille tytöille syntyi paljon aviottomia lapsia (äpäriä). Taisi niillä "kävelyillä" alkunsa saada muutama avioliittokin. Moni näistä tytöistä harrasti illan mittaan tätä "joenranta kävelyä" usean eri "kokelaan" kanssa. Siellä "kävelyillä" tyttöjen kanssa kävi niin poikamiehiä kuin ukkomiehiäkin. En tiedä miksi juuri nämä "tiettömän taipaleen" tytöt olivat erityisen aktiivisia tällaiseen toimintaan. Olisikohan näillä tytöillä ollut kuitenkin taka-ajatuksena sen oman elämänkumppanin löytäminen, tällaisella tavalla.

 

Liftireissu

Palataanpa pari vuotta taaksepäin eli juhannuspäivään vuonna - 67. Silloin oli erittäin kuuma hellepäivä, olin silloin serkkupojan kanssa tuttavien kesämökillä, siinä pohdittiin että mitä tehtäisiin, oli ajankulu ongelmia. Saimme mahtavan ajatuksen että lähdetään liftaamaan Helsinkiin, käydään moikkaamassa siellä asuvia sukulaisia.

Tuumasta toimeen ja menimme heti ilmoittamaan liftaus reissusta kotiväelle. Otettiin teltta sekä vähän rahaa mukaan ja sitten tien päälle ja liftaamaan kohti Helsinkiä, jonne oli matkaa reilut 600 km. Liftaaminen lähti käyntiin mukavasti ja kyytiä sai, ei tarvinnut aina kauaa tienvarressa peukalopystyssä olla kun jo auto pysähtyi. Ensimmäisen yö me torkuttiin maitolaiturissa, jonka lattialle levitimme teltan aluseksi sekä pehmikkeeksi ja reput olivat tyynyinä. Aamulla käveltiin läheiselle huoltoasemalle, joka ei ollut kuitenkaan vielä avoinna kun tulimme sinne. Odoteltiin rappusilla istuen baarin avautumista. Kun sitten baari avautui ja me aamukahvit ja munkit nautittuamme katselimme vielä huoltoaseman seinillä olevia valokuvia ja julisteita, jotka huoltoaseman henkilökunta oli hankkinut kaikilta siellä käyneiltä yhtyeiltä ja artisteilta, niitä kuvia ja julisteita oli paljon, joka paikka täynnä.

Sitten jatkamaan matkaa ja lähdettiin tien päälle. Pikitien päällyste oli uudehko joka höyrysi kuumana auringon sitä lämmittäessä. Siihen aikaan teiden päällysteissä käytettiin yhtenä seos-osana jäteöljyä, mistä nimikin öljysoratie tulee. Minä oli kotoa lähtiessä laittanut jalkaani kesän -67 muotikengät eli ”Retut”, niiden päällinen oli sinistä vakosamettia ja pohjat solukumia. Se solukumi pohja suli kuumaa pikitietä kävellessä ja taittui ylöspäin kippuraan joka puolelta kenkää, ne kengät oli pilalla. Mutta minä päätin kuitenkin niillä kengillä Helsinkiin asti mennä.

Siihen aikaan oli autoja huomattavasti vähemmän liikenteessä kuin nykyään. Välillä siinä tienvartta kulkiessa ja liftatessa tuli hetkiä/pätkiä että ei tahtonut kyytiin ottajia olla. Vai muutamia auto ajoi ja nekin ohi pysähtymättä. Tällaisina "hiljaisina hetkinä" me turvauduimme kepuli konsteihin. Eräs tällainen "kepuli konsti" jota me käytimme, oli sellainen että me mentiin jonkin sivutien risteykseen, toinen toiselle puolen tietä. Ja kun siihen risteysalueelle sitten pysähtyi meille sopiva auto, eli auto jossa oli kuljettajana vanhempi mies tai nainen ja hän oli yksin, ja auton täytyi olla neliovinen sekä vilkku vilkuttaa siihen suuntaan minne mekin olimme menossa. Kun sitten sopiva auto pysähtyi risteykseen, me juostiin äkkiä auton kyytiin toinen toiselta puolen tietä ja kysyttiin että "saisiko sitä kyytiä", kukaan ei koskaan antanut kieltävää vastausta taikka käskenyt pois autosta, mutta ei ne kuitenkaan kovin tyytyväisiltä näyttäneet, jotkut jopa vaikuttivat hieman pelokkailta. Mutta eteenpäin päästiin näinkin.

Matkan edetessä meidät otti kyytiin nuori kaunis tyttö, joka ajeli kuplavolkkarillaan. Minä könysin tavaroiden kanssa taakse istumaan ja serkkupoika eteen. Siinä matkatessa juteltiin niitä ja näitä. Sitten tyttö pyysi serkkupoikaa antamaan hänelle tupakan auton hansikaslokerosta ja sytyttämään sen. Serkkupoika otti tupakka-askin ja sytytti kaksi tupakkaa, tytölle ja itselleen. Siitäkös tyttö "riemastui", huusi kuin palosireeni että "kukas sinulle on tupakan luvannut, olisit saanut, mutta et pyytänyt, törkeätä, maalaiset, no polta se nyt kun sytytit". Nalkutti ja vinoili siitä yhdestä tupakasta sen verran paljon vielä matkan jatkuessa että me sanottiin sille että "pysäytä tyttö hyvä tämä auto". Tyttö pysäytti auton ja me kiitettiin kyydistä sekä serkkupoika kiiti vielä tupakasta ja poistuttiin autosta.

Volvolla ajava mieshenkilö otti seuraavaksi meidät kyytiin. Tässä kyydissä me päästiinkin sitten perille eli Helsinkiin asti. Tästä Volvon kuskista oli todella hauskaa ja kuulemma kuin huumoria tämä meidän puhuminen savon murteella. Se totesikin että "puhukaa te pojat vaan hän kuuntelee, tuo teidän murre kuulostaa niin mukavalta" ja nauraa hekotteli välillä. Mehän höpöteltiin siinä sitten kaikenlaista ja matka sujui mukavasti. Volvo kuski jättikin meidät sitten Helsingin linja-autoasemalle. Me menimme linja-autoaseman kahvioon serkkupojan kanssa ottamaan vähän palasta ja juomaan kahvit. Siinä kahvia juodessa ja sämpylää syödessä kiinnitin huomion kahvioon tulleeseen kauniiseen nuoreen punatukkaiseen linja-auton rahastaja naiseen. Tönäisi kyynärpäällä serkkupoikaa ja sanoin että "katso saakelin hyvän näköinen rahastaja nainen", serkkupoika vilkaisi rahastaja naista ja alkoi nauraa ja sanoi.

"Etkö sinä tosiaan tunne tuota naista" ja nauroi vain, minä siihen vastasin että "en tunne", "pitäisikö muka tuntea". Johon serkkupoika vastasi, "se on sinun täti, äitisi sisko Kaino". Minä en ollut nähnyt Kaino muutamaan vuoteen, ja silloinkin näin vai vilaukselta, joten enhän minä tunnistanut häntä. Serkkupoika vinkkasi Kaino luoksemme. Kaino kävikin siinä pikaisesti moikkaamassa meitä ja jatkoi sitten matkaansa, hänellä oli kiire kun oli töissä. Minulla ja tällä äitini nuorimmalla siskolla eli täti Kainolla oli ikä eroa vain viisi vuotta. Helsingissä meillä meni serkkupojan kanssa mukavasti pari viikkoa ja kotiinsa palattiin sitten lomalle maalle tulevien Helsingin sukulaistensa kyydissä.

 

Naiset - Avioliitto

Noihin aikoihin myös tytöt rupesi kiinnostamaan minua entistä enemmän. Olihan ne toki kiinnostaneet jo aikaisemminkin. Mutta se oli ollut sellaista lasten ”sormi peliä” kuten tuolla aikaisemmin on jo tullut kerrottua. Mutta nyt alkoi tuntua siltä että oli jo aika ottaa käyttöön ”miehinen uloke”, sormi ei enää riittänyt. Yleensä kun sitten päädyttiin tytön kanssa "sänkyhommiin" asti, niin tyttö otti asian niin vakavasti että alkoi ehdotella kihloja sekä yhteiselämä yleensäkin. Minä en moisesta ehdotteluista innostunut. Mutta kerran "lankesin tytön ansaan". Eli menin kihloihin kun olin justiinsa nippa nappa täyttänyt 16 vuotta. Tämä tyttö joka kävi samaa koulua kuin minäkin. Tästä kihlautumisestani en kertonut vanhemmilleni mitään.

Kylän baarin rouva päivitteli että voi voi sinua poikaraasu, kun minä kerroin hänelle olevani kihloissa. Hän kysyi, "miksi sinulla ei ole sormusta sormessa", jos kerran ole kihloissa, vastasi hänelle, että "on minulla se sormus rahapussissa", ja näytin leveää kultaista kihlasormusta. Baarin rouva kysyi "miksi sinä pidän sormusta kukkarossa", kerroin hänelle syyksi kihlasormuksen piilottelulle sen saman jonka baarin rouva jo arvasikin/tiesikin, eli tyttöjä oli. Sillä olihan hän nähnyt baarissa että minulla oli tyttöjä muitakin eikä vain tuo kihlattu. Tätä kihlattuani hän ei ollut tosi koskaan nähnyt koska hän oli eri kylältä. 

Se kihlaus ei kuitenkaan kauan kestänyt, muutaman kuukauden vain ja elämä jatkui. Koulu loppui ja minä menin töihin ja opiskelin siinä välillä. Mutta sitten pamahti yksi tyttö paksuksi, tyttö oli silloin kuudentoista ikäinen ja minä kahdeksantoista ikäinen. Avioliitto siitä tuli. Presidentin kanslia antoi naimaluvan. Häät oli siis tiedossa, sovin tytön kanssa että hän, tyttö siis järjestäisi kaiken. Minä en osallistu mihinkään enkä mitenkään häävalmisteluihin. Tulen ainoastaan paikalle silloin häihin, ja sitä korostin hänelle että ehdottomasti häiden täytyy olla pienet, vai lähimmät sukulaiset kutsutaan ei mitään suurta eikä mitään "häähumu hölynpölyä" saa olla. Vaimo tai siis tuleva vaimo ilmoitti minulle sitten, päivän milloin häät ovat, "ok minäpä tulen paikalle", sanoin hänelle. Sittenhän se päivä tuli, eli olisi ne häät. Tuleva vaimoni oli järjestänyt häät niin kuin hänen kanssaan sovittiin, mutta oli pirulainen mennyt ihan kirkkohäät järjestämään. Vaikka oli ollut puhetta nimenomaan ihan pienistä häistä. Otti vähän pattiin, eikä niin vähääkään, tähän naiseen ei siis voinut luottaa, oli päätelmäni. Minusta kun se koko avioliitto systeemi ja saatikka ne häät on ihan hölynpölyä. Ne oli muuten ainoat häät, missä olen ollut ja joihin minut on kutsuttu. Kaikki nimittäin tietää etten minä tykkää häistä sen teatterimaisuuden takia. Teatterista kyllä tykkään mutta en tällaisesta teatterista.

Häät oli toisella paikkakunnalla kuin missä minä asuin. Asuin silloin tilapäisesti vanhempieni luona, olin sanonut oman asuntoni irti koska minulla oli lähdettävä suorittamaan varusmiespalvelusta. Oli siis hääpäivän aamu. Äitini herättelee minua, ja patistelee minua pesulle ja pisulle sekä laittamaan itseni pikaisesti kuntoon. Oli lähdettävä ajamaan kirkolle, jonne on kerettävä ajallaan. Minusta tulee ukkomies, voi saakeli saakeli ajattelin. En ollut ehtinyt edes kunnolla vielä nukahtaa, ja piti jo nousta. Minä olin edellistä iltaa ja yötä viettämässä erään tytön luona ja meillä oli niin mukavaa ”nak nak”. Tulin sen tytön luota vasta kukonlaulun aikaan. Pesut ja pisut tuli suoritettua nopsaan ja sitten ajamaan kirkolle, jonne oli matkaa noin 100 km.

Kirkolle kerkesimme ajallaan, vaimon tekele oli siellä jo odottamassa. Hän oli varannut minulle parturi/kampaajan, joten ensin äkkiä sinne sitten. Kun me mentiin sinne niin parturi/kampaaja sanoi "ettei näille hiuksille kannata tehdä mitään, nämä ovat jo hyvät", ja tarkoitti minun hiuksiani. Siihen aikaan oli muotia miehillä ”Beatles-tukka + minivoguelle", sellainenhan minullakin silloin oli. Eli "tiekarhun repimä turve" päässäni, kuten tuota hiustyyliä kylillä kutsuttiin.

Tämä minun tuleva vaimo oli myös käynyt tällä samalla parturi/kampaajalla aikaisemmin samana aamuna. Voi perkele minkälainen kampaus hänelle oli tehty, ei saatana ajattelin minä, mutta en kehdannut kuitenkaan sanoa hänelle itselleen mitään. Normaalisti tällä tulevalla vaimollani oli pitkät suorat hiukset, mikä oli minusta hyvän juttu, se hiustyyli sopi tälle tytölle erittäin hyvin. Mutta nyt niihin hiuksiin oli tehty permanentti, ei saakeli, nyt tyttö oli kerta permanentilla muuttunut kolmekymmentä vuotta vanhemman näköiseksi, vanhan näköiseksi akaksi. Niin siis...Ei yhtään hyvä!  Tuleva vaimoni laittoi itsensä valmiiksi kirkon sakastissa, häämekon päälleen ym. Sitten hän siirtyi kirkon eteiseen. Missä minä jo valmiina odottelin häntä. Minulle oli jo iskenyt täydellinen vitutus päälle, koska olin nähnyt sieltä kirkon eteisestä että kirkon käytävän vasenpuoli oli ihan täynnä porukkaa (morsiamen kutsumaa porukkaa) ja kirkon käytävän oikealla puolella oli neljä henkilöä. Eli minun isä, äiti, sisko ja nuorin veli, vanhin veljeni ja toinen minun siskoista eivät tulleet. En kyllä muista olinko heitä edes kutsunut, tai enhän minä ketään kutsunut. Vanhempani ovat voineet mainita heille, siis näille minun sisaruksille joita ei näkynyt paikalla, että menen naimisiin. Mutta jos heillä sattui silloin olemaan muita tärkeämpiä menoja. No ei sillä väliä ne tuli ketkä tuli. Minulle se oli ihan sama vaikka ei olisi tullut ketään. Silloin siellä kirkon eteisessä ei olisi tarvinnut paljon vitusta lisää niin minä olisin lähtenyt. Minua vitutti ja rankasti silloin. Eikä ole koskaan sen jälkeenkään missään tilanteessa niin raskaasti ottanut kupolista kuin silloin siellä häissä.

Me vasta vihitty nuoripari mentiin sitten vihkitilaisuuden jälkeen valokuvaajalle. Siellä kuvaaja hääkuvia ottaessa sanoi minulle että, saisiko vähän hymyä, johon minä vastasin "että ei tässä pahemmin nyt hymyilytä". Eikä hymyä niissä kuvissa näy, siis minulla.

Häävastaanotto oli järjestetty morsiamen vanhempien kotitalolle. Siellä sattui sitten tällainen tapaus. Kun me nuoripari otimme onnitteluja vastaan, siinä meidän edessä pöydällä paloi kaksi kynttilää. Minä siinä jotain kumarruin tekemään ja silloin hiukseni syttyivät palamaan pöydällä olleen kynttilän liekistä. Itse en muista mitä silloin tuli sanottua, mutta äitini kertoi jälkeenpäin, että se ei ollut kovin nättiä. Häävieraat olivat vähän aikaa monttu auki katselleet toisiaan minun kommenttini jälkeen.

Minä olen yrittänyt nyt myöhemmin miettiä että missä me oltiin silloin hääyö, mutta en muista ei ole minkäänlaista muistikuvaa, ja tämä muistamattomuus ei johdu mistään päihteistä tai muusta sen tyyppisestä vaan ainoastaan siitä että ne tapahtumat ei ole olleet minulle silloin mitenkään merkittäviä, joten ne ei ole jääneet muistiin mitenkään. Olen myös yrittänyt muistella että mistä ja milloin me ostettiin kihlat mutta en muista niitäkään.

Tähän avioliittoon osin liittyen sellainen asia että minun kodissani musiikki soi paljon, siis kodissa jossa kasvoin, lapsuudenkodissa. Minun isä oli musiikkimiehiä ja hän hankki myös meille lapsille soittimia, oli akustinen-, sähkö-, ja bassokitara, sähköurut, rummut ja mandoliini sekä koulupuhaltimia sekä oli äänentoistolaitteita. Minunkin nuoruuden harrastuksiin kuului musiikki, minä tein esimerkiksi ensimmäisen oman sävellykseni noin kuudentoista ikäisenä. Minä ja veljeni soitettiin ja harjoiteltiin paikallisten yhtyeitten kanssa. Me molemmat lopetettiin musisointi tai oikeastaan jouduimme lopettamaan soittamisen jo alle kaksikymppisinä.

Ja tämä oli meidän kummankin veljeksen vaimojen vaatimus. Tytöt tykkäsi soittajapojista ja me oltiin tavoiteltuja poikakavereina. Mutta aviomiehenä sellainen kuin muusikko on huono vaihtoehto, eikä sovi ollenkaan aviomieheksi. Ne ovat rahattomia juoppoja retkuja. Tällainen asenne muusikkoja kohtaa oli siis siihen aikaan kun me olimme nuoria. Ja kai se on vieläkin niin sanotuissa "paremmissa perheissä" tai ainakin sellaisissa perheissä jotka luulevat olevansa ”parempia perheitä”. Onhan se vasta vihitylle vaimolle liikaa että mies on 3-4 iltaa/yötä viikossa pois kotoa, ties missä. Muka soittelemassa ja harjoituksissa. Niinpä minäkin möin soittokamani heti häitten jälkeen, ennen kun lähdin armeijaan. Ostin soittimien myynnistä saaduille rahoilla vaimolle muun muassa c-kasettisoittimen. Joka oli siihen aikaan sitä suurinta uutuutta musiikin kuuntelussa ja oli kallis. Yleensä siihen aikaan oli levysoitin tai korkeintaan kelamankkaa, mutta niitäkin oli vain harvoilla.

 

Kolme päivää häiden jälkeen minä lähdinkin sitten varusmiespalvelukseen.

 

 

ARMEIJASSA - Varusmiespalvelus

 

Minä en ole Suomen armeijaa vastaan, se on hyvä olla olemassa. Mutta arvostelen puolustusvoimain koulutus menetelmiä hieman. Minua ottaa päähän esimerkiksi sanonta, siellä sinusta tehdään mies, armeijassa sinusta tulee mies. Mutta se on vain sanonta. Joku lesbo nais-sotilas voi toivoakin että näin kävisi, mutta yhtä munattomia ne on sieltä lähtiessä kun sinne tullessa. Vitut siellä armeijassa mitään miehiä tehdään, miehet tehdään siviilissä. Jos sinusta ei ole ennen armeijaa tullut miestä, niin ei sinusta miestä tule armeijassakaan. Mihin nämä jutut perustuu. Siihen että suurin osa mitä siellä tehdään, on tyhjänpäiväistä, ajankulu hömppää. Jokainen osaa ampua, jos ei osaa niin sittenhän voisi järjestää pakollisia aseen ja ammusten käsittelyä kursseja. Aseen käsittelyn oppi jo hyvin parissa viikossa. Rivimiestenhän ei muuta tarvitse osatakkaan. Koulutusta voisi antaa samanlailla muille kurssimuotoisena. Seuraavassa olen kirjoittanut omasta armeija ajastani, ja siitä miten sen hömpän karsin pois. Siinä selviää ajatukseni ja käsitykseni siitä miestehtaasta. Ennen armeijaan lähtöäni en edes käyttänyt ajatuksen ajatusta koko armeijalle, se ei minua kiinnostanut. Sitten kun olin siellä varuskunnassa, kasarmilla, komppaniassa ja siellä omassa tuvassa, ja katselin niitä alokkaita ja niitä yli innokkaita alikersantti ja korppi raukkoja, ajatukseni vain vahvistui siitä paskasta ja ajattelin että on tämä aikamoista pelleilyä. Mitä tekemistä on tuollaisella paskalla isänmaan ja maanpuolustuksen kanssa ajattelin, omasta puolestani pistin topin koko hölynpölylle. Nyt kun eletään 2010-lukua niin kaikki se humpuuki ja hölynpöly on poistunut varusmieskoulutuksesta, mitä oli minun aikanani ja josta kieltäydyin. En sano että se on minun ansiota, koska sillä ei ollut mitään merkitystä miten minän kävin armeijan. Mutta minä huomasin jo silloin että suurin osa siitä oli paskaa enkä alistunut siihen paskaan. Yhtä hyvinhän olisi esimerkiksi cooperin testin voinut suorittaa kirjallisena kirjekurssin kautta ja sama tulos olisi saatu maanpuolustuksellisesti katsottuna. Se huomion tein että mitä hölmömpi ja yksinkertaisempi henkilö/sotilas oli kyseessä, niin sitä enemmän se hyppi. Koulutetut ja älykkäät saivat natsansa ilman hyppimistä. Näinhän se on täällä siviilissäkin, hölmö hyppii ja viisas pääsee vähemmällä.

 

 

 

Näinkin voi suorittaa varumiespalvelun

Kuten tuossa alustuksessa tuli jo mainittua että kun puhutaan tällaista kuten, armeija on kovajuttu ja siellä tehdään miehiä, mutta en minä huomannut siellä mitään tuollaista. Kovajuttu ja miehiä tehdään, se voi olla sellainen joillekin, kokekoon he sen niin. Mutta minä en paljon satsannut koko asevelvollisuus touhuun. Sitä oli siihen aikaan meikäläisellä paljon muitakin juttuja meneillään ja ne oli ne pääasiat, jotka hoidettiin.

Veljeni vapautui varumiespalveluksesta pari kuukautta aikaisemmin kuin mitä minä omani aloitin. Mutta ei me koskaan veljen kanssa juteltu armeijasta ja asepalvelusta. Ei sen puoleen ei minun isäkään koskaan sitä armeijaa mitenkään hehkuttanut, vaikka oli sodassakin ollut mies, tai juuri sen takia ei puhunut siitä. Nämä minun tarinat asevelvollisuus ajaltani voivat useimmista tuntua mahdottomilta eli ei mahdollista. Mutta sen sanon että kaikki on mahdollista kun ne vaan tekee. Jos asenne on sellainen että tällä asialla ei ole mitään merkitystä, kuten asevelvollisuus ajalle ei ollut mitään merkitystä minulle, en arvostanut asevelvollisuutta pätkääkään, niin se oli helppoa. Nyt joku voi ajatella että miksi en hakenut siviilipalvelukseen. En hakenut koska siihen aikaan ei ollut sellaista mahdollisuutta kuin siviilipalvelus, oli vaan mahdollisuus kieltäytyä kokonaan asepalveluksesta. Jos kieltäydyit niin se tiesi vankeutta kolmetoista kuukautta (13kk). Se ei kiehtonut mahdollisuutena, joten ajattelin että suorittaa asevelvollisuuteni omalla tavallani, ja niin teinkin.

Se päivä kun minun piti lähteä asevelvollisuutta suorittamaan, se sama juttu toistui kuin silloin hääaamuna, siis kolme päivää häistä oli tämä minun lähtö asepalvelukseen. Minä asui silloin tilapäisesti vanhempieni luona vaikka olikin jo avioitunut. Minä olin siis taas ollut yön naisissa, vai pitäisikö sanoa naisessa, enkä minä muistanut koko asepalvelukseen lähtöä. Äitini herättelee ja patistaa pesuille, eihän siinä sitten muuta kuin pesulle ja matkaan, kohti varuskuntaa. En minä kerinnyt sinne varuskuntaan ihan ajallaan, mutta ottivat nuo minut myöhästyneenäkin vastaan ilman mitään tyhjiä murinoita.

Varusmiespalvelus aika meni sitten pelleilyksi, siellä oli niin paljon paskaa ja humpuukia että hän kieltäydyin järkiään kaikesta sellaisesta, joka ei mitenkään ollut mielestäni järkevää. Kaiken näköiset juoksut ja pyörällä ajelut sekä hiihtelyt sai minun puolesta olla, en niihin lähtenyt mukaan. Minulla on normaali kehonlämpö 37.2 C astetta, joten sain aina tarvittaessa vapautusta palveluksesta, kun käväisin vain lekurilla, ja minähän kävi siellä ahkeraan. Tuli myöskin lähdettyä omalla luvalla silloin tällöin kaupungille ottamaan vähän näkäräistä. Läksin silloin aina kun rupesi kasarmilla olo tympimään. Samassa komppaniassa suoritti varusmiespalvelustaan myös silloin jo lupaava ja myöhemmin hyvin menestynyt TT-kilpa-ajaja eli ratamoottoripyöräilijä, nykyisin heistä käytetään nimeä RR-ajaja. Hänellä oli samanlaiset ajatukset kuin minulla, eli tämä täällä on paskaa ja peräkamarinpoikien kerho hommeleita. Joten hänen kanssaan tuli vedettyä armeija läpi vähän niin kun lonkalta ja omalla tyylillä.  Kerron tässä vain muutamia juttuja siitä miten me varusmiespalvelus suoritettiin. Ensimmäisen kerran kun meihin iski pitkävetisyys, eikä aika tuntunut kuluvan mitenkään. Sitten saimme ajatuksen että tuollahan on se "henkilökunnankerho". Tämä "henkilökunnankerho" sijaitsi varsinaisen kasarmialueen ulkopuolella vanhassa varuskunnan rakennuksessa, alue oli kuitenkin varuskunnan alueetta missä tämä "kerhorakennus" sijaitsi. "Henkilökunnankerho"oli sellainen jossa kapiaiset sekä muut varuskunnan työntekijät viettivät vapaa-aikaansa. Se ei ollut mikään upseerikerho, siellä oli kaiken arvoisia upseereita ja varuskunnassa työskenteleviä siviilejä. Me saatiin vihiä tästä paikasta eräältä kersantilta, tällä kersantilla oli tapana tulla kuluttamaan aikaansa kasarmilla ollessaan varusmiesten luokse, mukava lupsakka mies hän oli. Niin se ajatus tuli meille, että mennään tälle "henkilökunnankerholle” ottamaan muutamat, ajateltiin että kai siellä jotain juomaa on tarjolla meillekin. Lähdettiin sinne kävelemään, alueelle ei ollut varusmiehillä asiaa ilman lupaa, koska se ei ollut kasarmialuetta. Oltiin siis menossa puntikselle. Perille päästiin ja sitten vaan reippaasti sisään. Ovella katsottiin että onkos täällä ketään tuttuja, olihan siellä komppanian luutnantti, joten mentiin hänen pöydän luo ja kysyttiin "saako istua", luti katsoi vähän ihmeissään. Moottoripyöräilijä kaverini kertoi miksi olimme tulleet kiroillen välillä, hänellä oli tapana joskus puheensa välissä kiroilla, kai se siten yritti tehostaa sanomaansa, luti kuunteli hymyssä suin sitten naurahti ja samoi "tämä ei ole teille luvallista. varmaan tiedättekin että tämä on tarkoitettu henkilökunnalle, ei varusmiehille ja olette sitä paitsi kasarmialueen ulkopuolella luvatta, mutta istukaa nyt sitten, mutta tästä ei kyllä hyvää seuraa" Me siihen että "Ok kaikki tuleva otetaan vastaan". Illasta muodostui oikein rattoisa ja hauska eikä janokaan päässyt yllättämään. Juoma oli hyvää ja sitä oli riittävästi tarjolla. 

Kaverini vielä nautittujen juomien vaikutuksen alaisena yritti kanittaa kapiaisille mantteliaan yhdestä viinapullosta, ei onnistunut. Niinhän siinä sitten kävi kun arki koitti että me kumpikin saimme kaksikymmentä vuorokautta putkaa. Ja se oli siihen aikaa sellaista että oltiin koko aika putkassa, lukuun ottamatta tunnin kävelyä päivällä pääesikunnan parkkipaikalla vartija seurana. Erikoisuutena näihin meidän putkatuomioihin tuli se että, meidän täytyi nämä putka tuomiot kärsiä eri varuskunnissa, eli moottoripyöräkaveri toisessa ja minä toisessa varuskunnassa. Miksikö näin?? Selitys oli tällainen. Koska putkavartio on varusmiehistä koostuva, niin on olemassa sellainen vaara että jos me, siis minä ja moottoripyöräkaveri olemme samassa päävartiossa, suorittamassa putkarangaistustamme. Niin me voidaan yhdessä aiheuttaa hämminkiä ja yllättäviä tilanteita. Kun vielä vartiovarusmiehillä on aseissaan kovat piipussa, niin on kaikkien turvallisuuden kannalta parempi ettei me olla samassa kasarmissa. Ei siksi että me olisimme aseisiin tarttuneet, vaan vartiossa olevista varusmiehistä kun ei voi olla varma miten he toimisivat yllättävissä tilanteissa.

 

Lomille 

Erään toisen kerran kun meidän teki mieli lomille. Me mentiin illalla komppanian vääpelin kotia, ja sanottiin ylivääpelille että "olemme lähdössä lomille ja nyt tarvittaisi vaan luvat". Ylivääpeli sanoi "ettei se käy", jolloin me sanottiin ylivääpelille että "se on sinun asiasi, tee mitä lystäät, mutta me lähdetään lomille". No se ylivääpeli sitten viimein suostui, kun me ensin siinä vähän aikaa juteltiin ja tuumailtiin. Ylivääpeli ilmoitti komppaniaan että nämä varusmiehet lähtee nyt heti kahden päivän lomalle. Vielä sellainen ehdon se vääpeli asetti meille että, hiukset on sitten lyhyet kun tulemme lomilta. Tulimme sitten aikanaan lomilta, minä olin viisi päivää ja kaveri viikon. Muutamat päiväthän siinä ylimääräistä lomaa tuli, mutta tultiin kuitenkin. Hiukset ne jäi kummaltakin lyhentämättä. Taas kilahti putkaa, tällä kertaa kaksikymmentäneljä vuorokautta molemmille. Ja sama juttu kun aikaisemmin, eli eri varuskuntiin kärsimään putkatuomioita. Tämän jälkeen jo viimeisetkin kapiaiset alkoi uskoa ettei meistä kunnon varusmiehiä saa mitenkään. Aloimme saamaan joitakin erivapauksia ja tekemisiämme katseltiin välillä "sormienvälistä". Aika lailla omaehtoisesti saimme varusmiespalveluksemme suorittaa. Mutta kuitenkin järkipäässä ei hölmöillen, ja eihän me edes osattu hölmöillä.

Varusmiespalvelusaika oli minulla kestoltaan noin 11 kk, ylipalvelusaika mukaan lukien. Minä sai vain kaksi virallista lomaa koko varusmiespalveluaikanani, jotka olivat valaloma ja sitten kolmen vuorokauden loma. Joka myönnettiin kun anoppi oli komppanian ylivääpelille soittanut, ja pyytänyt laskemaan minut lomille, koska minusta oli tullut poikalapsen isä. Soittihan se anoppi minulle tietysti ensin, ja sanoi että alahan tulla katsomaan poikaasi sairaalalle, johon minä vastasin että ei se taida nyt onnistua. Sen enempää anopille selittelemättä, mutta mitäpä ne anopille minun asiat kuuluivatkaan. Syyhän siihen miksi sanoin ettei loma onnistuisi oli se, että minulta oli kaikki lomat palanut, ja oli vielä lisäksi kaikenmaailman komppaniasta poistumiskiellot ym, päällä. Nämä lomien palamiset ja poistumiskiellot olivat seurausta näistä minun ja moottoripyöräilijän luvattomista reissuista. Tämä viimeisin reissu, jota me tuolloin lusittiin, suuntautui yhtenä arki-iltana läheiseen kaupunkiin. Jonne me ajettiin moottoripyöräilijän juuri ostamalla uudella moottoripyörällä, nauttimaan muutamat huurteiset, ja tietenkin luvatta. Me olimme yöllä tulleet komppaniaan aika hiprakassa, meiltä oli intin hatut kadonneet. Päivystäjänkirjassa luki näin. Päivystävän upseerin kysyessä näiltä varusmiehiltä, kumpiko teistä ajoi moottoripyörää, oli moottoripyöräilijä vastannut, ettei hän muista kumpi meistä ajoi. Johon minä olin lisännyt että eipä sitä minunkaan tullut katsottua, tämä siis päivystäjän kirjasta.

Niin siitä lomasta jota anoppi oli minulle anonut ylivääpeliltä, sen ylivääpeli myönsi minulle, kolmen vuorokauden loman, sanoi vielä että muista sitten käydä sitä poikaasi ja vaimoasi katsomassa.

Sattui olemaan juhannusaatto kun minä lähdin ”isyyslomalle”. Niinhän siinä sitten kävi että minä eksyin juhannuksenviettoon. Viimeisenä lomapäivänä kun olin paluumatkalla takaisin varuskuntaan ja oli kaamea krapula, kävin pikaisesti vilkaisemassa lasta ja vaimoa siellä sairaalassa.

 

Luottomies

Komppanianpäällikkö jota pidettiin komppaniassa kovana ja vittumaisena miehenä, kutsui jo varusmiespalvelun alussa minut juttusilleen, ja silloin puhuttiin asiat halki, ja minä tein hänelle selväksi mitä minä en "sulata" tästä armeijan systeemistä ja tein selväksi hänelle senkin miksi en. Komppanian päällikkö sanoi että hänen on kuitenkin aina annettava minulle ainakin muodollinen rangaistus, jos teen jotain joka ei ole sallittua tai kieltäydyn jostain. Näin enne kaikkea muitten varusmiesten takia, ettei vaan muut varusmiehet ala luulla että täällä saa ihan miten vaan käyttäytyä eikä rangaistusta tule. Näitten jutustelu tuokioiden jälkeen ja seurauksena minusta tuli eräällä tapaa komppanianpäällikön luottomies. Aina kun oli sellaisia tapauksia varuskunnassa, jossa tarvittiin varusmies saattajaa, joka joutui näitä tehtäviään suorittaessaan kantamaan asetta mukanaan, jossa oli kovat piipussa, niin minut valittiin aina näihin tehtäviin. Minä sai tehtäväkseni yksin kuljettaa seonneita "hulluja" ja linnankundeja ym, lääkärille sekä hoitoon. Minä kysyin kerran komppanianpäälliköltä miksi juuri minä, se totesi vain, sinä olet sellainen mies että et sinä ketään ampuisi, ellei nyt sitten sattuisi oikea tosipaikka olemaan kyseessä, eli jonkun henkeä uhattaisiin. Meillä oli, siis komppanianpäällikölle ja minulle syntynyt järkevä toiminta ja keskusteluyhteys kaikesta, ja ilman minkäänlaista pokkurointia, tosin tämä käytäntö vain kun me keskusteltiin kahden kesken eli ei muitten varusmiesten nähden eikä kuullen. 

 

Sattaja

Kerran komppanianpäällikkö kutsui minut luokseen, silloin varuskunnassa oli vähän sekava tilanne meneillään, koska eräs alokas oli uhkaillut tappavansa kaikki ja etsinyt asetta. Komppanianpäällikkö sanoi minulle että auto tulee komppanianrakennuksen eteen ja sinä otat aseen ja viet alokkaan lääkärille ja sinähän tiedät, miten toimitaan. Sanoin että tiedän erittäin hyvin. Kuorma-auto tuli komppanian eteen ja minä otin konepistoolin ja lippaallisen kovia, kävelin ulos auton luo ja sanoin kaverille jonka vartiosotilaat olivat tuoneet putkasta kuorma-auton luo, että me lähetään nyt ja hypätäänpä tuonne kuorma-auton lavalle kuljetuskoppiin. Sitten matka alkoi lääkärille toiseen varuskuntaan, se kaverihan rauhoittui heti siinä autossa kun huomasi että saattaja ei ollutkaan mikään nipottaja, vaan on oikea ihminen, kylläkin ase sylissään, siinä sitten juteltiin matkan aikana niitä ja näitä. Meidän piti ajaa kaupungin läpi matkalla sinne toiseen varuskuntaan. Kaveri siinä istuessaan totesi että mitä teet jos hän nyt hyppää ja lähtee pakoon, niin minä sanoin että elä nyt hyvä mies hyppää särjet itsesi, mutta jos meinaat tosiaan hypätä, niin hyppää silloin kun pysähdytään liikennevaloihin. Mutta sen sanon sinulle ettei kannata, sillä kun pääsemme lääkärille, saat punaiset paperit ja pääset heti pois, sen takaan. Kaveri kysäisi siihen vielä että ampuisitko jos hän lähtisi pakoon, minä sanoi siihen että luuletko hän että minä hullu olen, en varmasti ampuisi, en edes varoituslaukausta, ei sitä rauhan aikana toisiamme ammuta. Ja juuri sen takia minä olen tässä sinua saattamassa, koska komppanianpäällikkö luottaa minuun etten minä ketään ammu. Sanoi siinä samalla vielä että et muuten ole ensimmäinen kaveri jota vien tällä lailla punaisia papereita hakemaan.

 

 

Valioluokan ampuja

Tosin ampujana minä olin valioluokkaa. Kolme kertaa minä kävin varusmiesaikana  ampumaradalla ammunnoissa, ja joka kerta minä ammuin valiot. Minä sai aina valioista kuntoutuslomaa, mutta ne paloi saman tien. Minut valittiin tarkka-ampuja joukkoon, mutta siitä minä jouduin pois epäsotilaallisen käytöksen vuoksi. Mainittakoon se että minä en ollut ennen varusmiesaikaani ampunut kuin ilmakiväärillä muutaman kerran ja sitten starttipistoolilla. Kun minä kerta toisensa jälkeen ammuin valioita. Niin paljon siviilissä ampuneet metsästäjätaustaiset varusmiehet eivät uskoneet minun ampuma kokemusta, kun kerroin sen heille, heidän ihmetellessä minun osumatarkkuutta. Siksi varmaankin eivät uskoneet, koska he itse eivät onnistuneet ampumaan valioita, vaikka olivat olevinaan siviilissä hyviä metsästäjiä/ampujia. Minä vieläpä tahallani "ärsytin" heitä, neuvomalla että se valion ampuminen on helppoa, eli tähtää ja ampuu vaan siihen taulun keskellä olevaan mustaan ympyrään, se on siinä, eli tähtäätte siihen mustaan taulun keskellä ei muualle. Näytin vielä heille miten tähdätään, eivät tykänneet hyvää. Niin vielä tästä kaverista (alokkaasta), jota minä käytin silloin siellä lääkärissä. Hän sai tosiaankin punaiset paperit, eli vapautettiin palveluksesta lopullisesti. Hän oli jo 26 ikäinen ja tuli suoraan vankilasta varusmiespalvelustaan suorittamaan. Varusmiespalvelus tuli suoritettua mukaan lukien yp aika. Yp.n eli ylipalvelusajan mikä oli 44 vrk minä toimin komppaniassa ryhmänjohtajana ja päivystäjänä.

 

Arka alokas

Ylipalvelusta suorittaessani, kerran päivystäjä vuorossa ollessani minun tehtävä oli aamulla komppanian alokkaiden kokoaminen taisteluvarustuksessa varuskunnan etupihalle. Josta sitten kouluttajat jatkoivat alokkaiden kanssa metsään harjoituksiin. Minä komensi uudet alokkaat valmiiksi tupien käytäville riviin, ja siitä sitten tupa kerrallaan vein heidät pihalle kolmeen riviin. Lopuksi tarkisti kaikki tuvat, että ne oli kunnossa, ja kaikki alokkaat ulkona. Yhdessä tuvassa olikin yksi alokas, joka touhusi hurjana ja minut nähdessään säikähti ja teki asennon. Johon minä, älä turhia lepo vaan. Kysyin alokkaalta että missä ongelma, alokas alkoi kertoa että hän ei saa panoksenmurskaajaa rynnäkkökivääriin laitettua, alokkaalla oli lisäksi rensselit ym päälle laittamatta, kaiken lisäksi alokas alkoi itkeä. Minä annoin hänelle nenäliinan ja sanoi että tämä touhu täällä on vain leikkiä, ei tätä kannata noin vakavasti ottaa. Otin alokkaalta rynnäkkökiväärin ja laittoi patinmurskaajan paikoilleen, ja samalla annoin ohjeita alokkaalle, miten toimia ja mitä laittaa päälle. Sitten mentiin ulos ja alokas riviin muiden joukkoon. Komensin alokkaille asento ja tein ilmoituksen ylikersantille ja luovutin alokkaat hänen komentoon.

Minä olin jo aikaisempina päivinä kiinnittänyt huomion, tähän pieneen ja arkaan sekä pelkäävään alokkaaseen. Minä oli huomannut käytävällä tupakkapaikalla istuessa, että tämä alokas ei liiku tuvastaan iltaisin minnekkään. Ei tule edes käytävän päässä olevaan oleskelutilaan, missä muut alokkaat aikaansa kuluttivat palvelusajan ulkopuolella, jutellen ym. Jos eivät olleet sotilaskodissa (sotkussa).

Minä päätti käydä alokkaan juttusilla, illalla kun alokkaat ovat palanneet harjoituksista metsästä. Ja kun olen ensin käyttänyt komppanian ruokailemassa.

Ruokailun jälkeen suurin osa alokkaista läksi sotkuun, tekivät ilmoituksen minulle olinhan päivystäjänä. Siihen aikaan tentattiin ilmoitusta tekeviltä alokkailta kauluslaatta arvomerkkejä, jos halusivat sotkuun mennä. Minä ei tätä tenttiä alokkaille koskaan suorittanut, ainoastaan annoin ohjeita, jos huomasi jotain rikkeitä tai epäkohtia, esimerkikisi vaatetuksessa. Sinä iltana suurin osa alokkaista oli mennyt sotkuun tai jonnekin muualle. Komppaniassa oli hiljaista. Menin tupaan, missä oli tämä pieni, arka ja pelokas alokas. Hän ei ollut käynyt tekemässä ilmoitusta minulle sotkuun menosta, joten minä päätin tarkistaa tilanteen, ja kysyä missä syy moiseen. Tämä alokas loikoili punkassaan ja kun minä astui tupaan, hän säikähti, hyppäsi ylös punkasta ja ryhtyi asentoa tekemään, ja kenkiä jalkaansa vetämään sekä takkiaan napittamaan. Minä sanoin että seis, seis ota iisisti, ei mitään tarvitse laitella kaikki on ok, ja kysyi miksi et ole mennyt sotkuun. Alokas siihen että, "en minä". Minä siihen, "miksi et". Alokas vastaa "ettei hän pääse", minä siihen "et pääse, miksi et pääse". Alokas kertoo että hän on kaksi kertaa yrittänyt, mutta päivystäjä ei ole päästänyt. Ne vain nauravat hänelle. Sanoin että no johan nyt on perkele, "laita nyt päällesi ja me lähetään nyt heti sotkuun". Yksi korpraalin lupautui päivystäjäksi siksi aikaa kun olen sotkussa.

Niin sitten minä ja tämä arka alokas lähdettiin sotkuun, jossa tämä alokas ei ollut vielä ennen käynyt. Me juotiin munkkikahvit ja tutustuttiin sotkun paikkoihin. Ja mikä tärkeintä tämä alokas sai soitettua kotiinsa, sotkun puhelinkopista. Tätä soitto mahdollisuutta varusmiehillä ei ollut muualla kuin sotkussa.

Siinä sitten illan mittaan juteltiin niitä ja näitä. Komppaniaan palattiin sitten aikanaan. Muistutin vielä tälle alokkaalle tämän sotku reissun päätteeksi. Että niin kauan kuin minä, on täällä komppaniassa. Aina kun haluat sotkuun ja et onnistu pääsemään, niin tule käymään minun luona, niin homma järjestyy, ja ilman mitään pelleilyä. Ja jos sinulla tulee muita ongelmia, niin heti vaan tulet minun luokseen, kaikki järjestyy. Näin minä opastin alokasta. Useamman kerran tuli meidän käytyä yhdessä sotkussa, ennen kuin alokas sinne yksin uskaltautui. Päivystäjälle ilmoituksen tekeminen alkoi luonnistaa. Tosin minä olin päivystäjän vierellä alokkaan tehdessä ilmoitusta ensimmäisiä kertoja, ihan vaan varmistamassa ettei asiattomuuksiin mennä. Niinhän siinä sitten kävi että kun minun aika tuli lähteä siviiliin, niin tämä pieni, arka ja pelokas alokas oli enää vain pieni, arkuus ja pelokkuus olivat kaikonneet. Minä sai myös tämän alokkaan itsensä kertomana selville sen, että tämän alokkaan olivat pelotelleet, siviilissä olevat armeijan käyneet kylänmiehet paska puheillaan, että siellä armeijassa sinä joudut kuseen, ja kauheita kauhukuvia maalailleet armeijasta poikaressulle. Sanoin monta kertaa tälle alokkaalle että, muista, ne puheet ovat olleet kaikki puppua, täyttä paskaa, voit unohtaa ne.

Isää ja veljiä tällä pojalla ei ollut, hänen isä oli kuollut hänen ollessa vasta muutaman vuoden ikäinen. Hän oli kasvanut perheessä, jossa oli hänen lisäkseen äiti ja sisko.

 

 

Yleiskunto

Yleiskuntoni laski armeija aikana huomattavasti, heti alokasajan alussa suoritetussa cooperin testissä tulokset oli hyvät, mutta jo armeijan puolivälissä suoritettu testi osoitti että yleiskunto oli laskenut huomattavasti. Sitten viimeisessä armeijan loppupuolella suoritetussa cooperin testissä tulos oli huono. Tämä selittyy sillä että siviilissä tuli liikuttua paljon, mutta varusmiesaikanani minulta tuo hyöty liikunta jäi vähäiseksi. Yrittihän ne juoksuttaa minua iltaisin urheilukenttää ympäri jotta kuntoni olisi edes vähän noussut. Joku alikessu tai korppi oli valvomassa näitä juoksujani, mutta eihän niistä mitään juoksuja tullut, kun en ruvennut juoksemaan. Simputusta se oli minun mielestäni ja sehän oli kiellettyä. Kyllä sitä aina lähdettiin iltaisin urheilukentälle niin kuin oli määrätty, mutta menimme kuitenkin sotkuun, joka oli urheilukentän vieressä. Tarjosin siellä aina munkkikahvit juoksuani valvovalle alikessulle tai korpille. Eikä ne pullikoineet yhtään vastaan, sitä että järjestinkin nämä kuntojuoksut näin, tiesivät ettei se auta.

 

Minun siviiliin lähtö lähestyi, mutta sekään ei mennyt ihan niin kuin olisin pitänyt.

 

Passikuva 

Oli passikuvaukset sotilaspassiin, passikuvan hinta oli 3 mk jonka maksaa sotilas itse. Tämähän ei sopinut minulle, en maksanut, koska tämä varusmiespalvelus on valtion juttuja niin maksakoon valtio, yhteisymmärrykseen ei asiasta päästy, joten minä läksi siviiliin ilman sotilaspassissa olevaa kuvaa. Minä meni kotikaupunkini poliisilaitokselle hakemaan leimaa sotilaspassiin, no enhän minä sitä tietenkään saanut, kun ei ollut sitä kuvaa siinä sotilaspassissa. Se siitä sitten, paskat olkoon koko passi ajattelin silloin. Meni muutama vuosi, tyttäreni tarvitsi vihkoa kauppaleikkeihinsä, joten minä annoin sen sotilaspassin tyttärelle kassakirjaksi, kun ei muuta vihkoa silloin löytynyt, se passi hävisi sitten saman tien.

 

Kertausharjoitukset

Muutaman vuoden kuluttua varusmiespalveluksesta minulle tuli kutsu kertausharjoituksiin. En innostunut siitä kutsusta. Olin siihen aikaan töissä eräässä metallifirmassa työnsuunnittelijana ja työparina minulla oli insinööri Masa, Masa sai myös kutsun samoihin kertausharjoituksiin. Konepajapäällikkö ja muu johtoporras laati kaikenlaisia anomuksia ja papereita sotilasläänin esikuntaa, ettei insinööri Masa voi tulla kertausharjoituksiin. On tärkeitä projekteja meneillään ja häntä tarvitaan työpaikallaan, mikä olikin totta. Tuli sitten lauantai jolloin klo 12.00 mennessä täytyi viimeistään ilmoittautua kertausharjoitus paikkakunnalla. Insinööri Masa ei saanut vapautusta, joten hän ilmoittautui kertausharjoituksiin, ja odotti tapaavansa minut myös siellä. Mutta minä ajattelin aivan muuta, noin klo 11.30 minä soitin erään pienen kirkonkylän puhelinkioskista puhelinnumeroon joka oli kutsuntalapussa. Puhelu meni jonnekin puolustusvoimien komentokeskukseen kertausharjoitus paikkakunnalle. Puhelimeen vastaa ensin joku pienempi arvoinen kapiainen, hän antaa puhelimen toiselle kapiaiselle joka oli arvoltaan joku, mikä lie kapteeni ollut, en muista enää. Minä kerroin hänelle etten voi nyt tulla kertausharjoituksiin, koska minulla on meneillään perheen majanmuutto ja se on vielä pahasti kesken. Ja lisäksi meidän tytär on kipeä (kahden vuoden ikäinen, minun uudesta avioliitosta). Joten minä en voi nyt jättää vaimoa ja lasta tässä tilanteessa. Kapteeni vastaa siihen että, "tänne on tultava paikanpäälle, (n.85 km) tätä asiaa ei voi puhelimessa käsitellä", minä sanoin siihen että "onko siellä paikalla ketään sellaista henkilöä joka voisi päättää tämän asian nyt tässä puhelimessa", kapteeni siihen, että "ei", minä siihen "no en voi sitten mitään muuta tässä tilanteessa kuin että täytyy olla tulematta sinne". Tämä kapteeni siihen heti että "he..he hetkinen.. hetkinen, sotilasläänin komentaja everstiluutnantti astui juuri sisään... hetkinen". Seuraavaksi puhelimesta kuului everstiluutnantti  xxxxxxxxx  puhelimessa, minä esittelin hänelle itseni ja kerroin hänelle aivan rehellisesti ja suoraan kaikki samat asiat mitkä olin kertonut jo aiemmin puhelimessa olleelle kapteenille eli asiat miksi en voi tulla kertausharjoituksiin, everstiluutnantti sanoo siihen että, "asia selvä, laita kaikki edellä kertomasi paperille, ja lähetä se paperi hänelle henkilökohtaisesti sotilasläänin esikuntaan, teidät on nyt vapautettu näistä kertausharjoituksista, pikaista paranemista tyttärelle ja onnea uuteen kotiin", ja puhelu loppui.

Minä lähetin everstiluutnantille esikuntaan henkilökohtaisen kirjeen, ja laitoin siihen kaiken mitä oli hänelle puhelimessa kertonut, ja pyysin siinä kirjeen lopussa, vielä lisäksi vapautusta rauhanaikaisesta palveluksesta. Eikä minua ole sen jälkeen häiritty, puolustusvoimain taholta.

Insinööri Masa palasi kertausharjoitusten loputtua töihin ja ihmetteli kun ei nähnyt minua siellä kertausharjoituksissa. Minä kerroin että olin saanut vapautuksen. Insinööri Masa tietysti heti utelemaan että miten se oli mahdollista, minä kerroin hänelle rehellisesti miten se onnistui. Mutta tätä selitystä Masa ei uskonut, ja tivasi aina vaan, että mikset sinä voi kertoa hänelle rehellisesti, miten sait vapautuksen. Minä vannotin hänelle että tässä oli rehellinen totuus, mutta vieläkään ei Masa, eikä kukaan muukaan, usko sitä miten minä sain sen vapautuksen. Kaikki aina vain sanoi, miksi  sinä et voi kerto todellista syytä. Täytynee kai tässä ruveta kehittelemään vielä vanhoilla päivillään joku uskottava valhe kun totuus ei kerran kelpaa.

 

Kun minä palasi varusmiespalveluksesta siviliin.  Asuin kaksi viikkoa, ennen varusmiespalvelukseen lähtöäni vihityn vaimoni kanssa, ja sitten minä läksin. Se avioliitto ei ollut minua varten. 

 

 

PERHE JA ELÄMÄ

 

Varusmiespalveluksen jälkeen menin opiskelemaan hydrauliikkaa sekä pneumatiikkaa, siinä ohessa vielä opiskelin dieselasentajaksi. Tapasin niihin aikoihin erittäin kauniin tytön, joka oli jo valitettavasti kihloissa, ja olinhan minäkin vielä ukkomies. Mutta tuollaiset seikat ei meidän "salasuhdetta" silloin mitenkään häirinneet eikä menoa estäneet. Suhde kesti noin kaksi kuukautta, kunnes sitten meidän suhteemme paljastui tytön kihlatulle. Hänelle oli joku "rollinut", tästä meidän salasuhteesta. Tyttö oli silloin kahden vaiheilla, eli jättääkö kihlattunsa ja jatkaa minun kanssa vai palaako kihlattunsa luo. Minä suosittelin hänelle että palaisi kihlattunsa kainaloon, sillä olihan tämä kihlattu luvannut että antaisi tytölle anteeksi tämän meidän salasuhteen. Pahaltahan se minusta tuntui, mutta kun en ollut sillä hetkellä itsekkään varma itsestäni, eli mitä teen, minne menen. Joten en halunnut sotkea tytön elämää enempää. Siihen se minun ja sen tytön suhde sitten loppui. Se oli suhde, joka oli parasta minun elämässä, hän oli kaunis ja samalla aaltopituudella kanssani, kaikki oli niin helppoa hänen kanssaan, rakastin häntä suuresti. Ehkäpä juuri siksi luovuin hänestä, en halunnut satuttaa häntä. Minun vaimo ei saanut tietää tästä suhteesta mitään, vaikka olisi tiennytkin, ei se olisi haitannut minua mitenkään, sillä olinhan jo jättänyt hänet. Vaikka olinkin vielä virallisesti hänen kanssaan avioliitossa. Minulla ei ollut tuolloin enää minkäänlaisia tunteita vaimoani kohtaa, ei rakkautta, ei vihaa.

 

Tyttö muuttuu aviovaimoksi

Kerronpa tässä vielä siitä miten tuo vaimoni, siis hän jonka olin jo jättänyt. Muuttui sen jälkeen kun meidät vihittiin. Yksi kirkossa käynti sai aikaan sen että tytöstä tuli vanhanakan lailla käyttäytyvä aviovaimo ja vieläpä muutos tapahtui kertalaakista, hän muuttui tavoiltaan ja jopa pukeutumistyylikin muuttui. Se nuori nainen jonka olin saattanut raskaaksi noin vuosi aikaisemmin, oli kadonnut jonnekin menneisyyteen. Luultavasti tytön äiti oli ohjeistanut tyttö raukkaa, siitä miten ukko pidetään aisoissa. Tämä tytön äiti, siis minun anoppi oli sen tyylinen nainen että hän halusi pitää kaikki ohjakset käsissä ja pitikin ne. Mutta kun tyttö sekä hänen äitinsä eivät tienneet että tämä ukko ei ollutkaan mikään tusina-Ukko, eikä ollut ainakaan anopin ohjailtavissa. Eivät varmaan olleet vielä ennen tavanneet tämmöistä outoa tyyppiä johon tusina-Ukko ohjeet ei päde. Sen perheen miehet eli vaimoni isä että veljet näkyivät tottelevan kiltisti tämän naisen ohjaksia. Ensinnäkin minä en ollut riippuvainen yhdestä naisesta, minua ei voinut kiristää. Esimerkiksi sillä että ruvetaan pihtaamaan seksissä jo liiton alussa ja laitetaan ehtoja saannille, joten kiitos ja se siitä sitten. Eihän se voi olla oikein kun jo avioliiton alussa on tämmöistä, entäs mitä se olisi sitten myöhemmin. Sitä en aikonut jäädä katsomaan enkä kokemaan. Eli se oli sitten moro, ja pärjäile! Minä lähden. Sinne se minun silloin 9 kk.n ikäinen poikakin jäi äitinsä luo. Kaksi kertaa olin poikaani nähnyt tuona 9 kk.n aikana ja yhden kerran pitänyt vähän aikaa sylissäni, eli eipä tuossa pahemmin mitään, tunnesiteitä ehtinyt poikaan syntyä.

 

Uusi Lyyli 

Minulle uusi lyyli löytyi alle aikayksikön. Siis sen jälkeen kun oli suositellut tätä kaunista tyttöä palaamaan kihlattunsa kainaloon, kun olimme jääneet "salasuhteesta" kiinni. Tämä uusi lyyli oli sellainen joka ei pihtaillut, eikä asettanut hölmöjä ehtoja, eikä halunnut äidin ja isän luokse asumaan. Ja oli sitä paitsi sillä hetkellä "vapailla markkinoilla", eli ajoitus oli hyvä.

Tämän uuden naisystäväni kanssa minä suunnistin Helsinkiin, meille oli etukäteen sovittu siellä työpaikat, mutta ei asuntoa, se ei kuitenkaan ollut ongelma.

Kun saavuimme Helsinkiin, elettiin 70-luvun alkupuolta ja kesä oli hehkeimmillään. Naisystäväni oli ollut aikaisemmin 16 ikäisenä Helsingissä töissä. Mutta kävi välillä kotiseudullaan opiskelemassa, nyt palasi takaisin Helsinkiin. Minun äiti on kotoisin Helsingistä ja äidinäiti siis mummoni ja kaikki äitini sisaret asuivat Helsingissä. Ei me Helsinkiin ummikkona menty, ei ollut teryleenihousuja jalassa, toppatakkia päällä ja heiniä kengissä. Emme tulleet saamaan turpaan, ei ei, sillä emme erottuneet maalaisiksi. Siihen aikaan, siis noin 50 vuotta sitten tuo kahtia jako Helsinki ja maaseutu, ja sen luoma vastakkainasettelun räjähdysherkkä ilmapiiri oli havaittavissa ja melkeinpä "käsin kosketeltavissa". Näin oli ainakin, nuorempien ihmisten keskuudessa. Siis me emme erottuneet Helsingissä maalaisiksi. Mutta toisin se oli minulla kun olin maalla, jossa olin outo tyyppi. Minua haukuttiin ties miksi, ja vain siksi koska minä käytin vähän erilaisia vaatteita ja sen vuoksi erotuin massasta. Siis erilaisia vaatteita kuin mitä muut käyttivät kotiseudullani eli maalla. Kun taasen Helsingissä minä olin vaan, muodin mukaan pukeutuva nuorimies. Millaisia vaatteeni sitten olivat. Käytin yleensä sellaisia vaatteita joita ei tavallisen maalaiskaupungin vaatekaupan hyllyistä ja tangoista löytynyt. Jos en löytänyt mistään sopivia vaatteita, niin minä ompelin eli duunailin ne itse. Ostin paljon vaatteita Intian basaarista, paljon käytin myös muotisuunnittelija Kari Lepistön suunnittelemia vaatteita. Mallin vaatetukseeni löysin tietysti lehdistä, ja maalla asuessani aina kun kävin Helsingissä, vilkaisin vähän ympärilleni.

 

Tultiin Helsinkiin

Niin oli siis kesä hehkeimmillään kun saavuimme Helsinkiin, ja ei ollut asuntoa. Mutta ei me asuntoa silloin heti alkuun tarvittukaan. Me pyörittiin noin kolme viikkoa hesassa siellä sun täällä. Ennen kuin mentiin ilmoittautumaan kumpikin omalle työpaikalle, työpaikoille jotka olimme hankkineet/sopineet, ennen kuin tulimme Helsinkiin. Tuon kolmen viikon hengailu jakson aikana, sain porttikiellon Helsingin rautatieasemalle ja asematunneliin. Syystä että minä kuulemma, vartijoiden mukaan asui siellä. No joo olihan se tavallaan tottakin. Muutama yö meidän tuli nukuttua, siellä asemanpenkeillä. Myös muulloinkin, muuten vaan "pyörittiin" rautatieasemalla sekä asemantunnelissa ja niillä seutuvilla. Aamu yöt olivat mielenkiintoisia rautatieasemalla ja asematunnelissa, siellä pyöri humalaisten lisäksi, maksullisia naisia ja poikia myymässä itseään. Oli viinanmyyjiä sekä kaikenkarvaista alamaailman porukkaa. Naiset jotka olivat tulossa aamuyön tunteina ravintola Fenniasta, pyysivät usein minua saattamaan heidät, rautatieasemalta asematunnelin läpi ratikkapysäkille makkaratalon eteen. He eivät kuulemma uskaltaneet yksin kulkea asematunnelissa. Siellä majailevan, epämääräisen porukan takia. Minähän saatoin heidät aina pyydettäessä turvallisesti ratikkapysäkille ja joskus pitemmällekin. Mutta en kuitenkaan niin pitkälle mitä jotkut saatettavat olisivat halunneet. Sillä minullahan oli se uusi lyyli odottamassa rautatieasemalla. Oletettavasti näiden turvaa pyytäneitten naisten silmissä, minä ja naisystäväni, olimme kai ainoat luottamusta herättävän näköiset henkilöt siihen aikaan vuorokaudesta, niillä nurkilla.

Kun sain sen porttikiellon rautatieasemalle ja asematunneliin, niin ne turvakeikat jäi. Kun yritin kulkea vaikka keskellä päivää, rautatieaseman läpi niin vartijat olivat nopeasti paikalla ja käännyttämässä minua takaisin. No se kielto loppui sitten aikanaan.

 

Töihin ja asunto.

Asuntokin löytyi työpaikan kautta heti kun menimme töihin. Asuimme aluksi Hämeentiellä, sitten muutettiin Roihuvuoreen E-instituutin asuntoihin. Menimme avioliittoon, eli siis meidät vihittiin Roihuvuoren kappelissa, eräänä torstai-iltana töitten jälkeen klo 18.00. Vihkipastorina oli niihin aikoihin radiopastorinakin toiminut Nilla Outakoski ja todistajina kaksi seurakunnan työntekijää. Pastori kysyi ennen vihkimistä että "pitkän vai lyhyen kaavan mukaan", minä sanoin siihen että "mahdollisimman lyhyen", Pastori vastasi siihen että "katsotaan nyt miten kauan jumala häntä puhuttaa", johon minä vastasin, "toivotaan että sillä ei nyt olisi paljoa asiaa kerrottavana". Ja eikä sillä ollut. Vihkimisen jälkeen pastori kysyi että, onko meillä mitään juhlatilaisuutta. Vastasin siihen että meinattiin mennä emännän kanssa tuolla herttua krouvissa käymään, mutta on minulla puolikas pöytäviinapullo kämpillä, että jos käy niin voidaan me mennä ensin sinne. Ei se käynyt pastorille, joten me menimme kahdestaan krouville. Seuraavana aamuna fasaanit antoi normaalin herätyksen kaakattamalla ikkunan alla. Olivat tottuneet siihen että saavat aamupalan meiltä. Fasaaneille annettiin aamupalat, sen jälkeen lähdettiin tuoreen, mutta krapulaisen vaimoni kanssa kävelemään E-instituutin rantasaunalle. Niin rantaan vievällä tiellä tuli vastaan silloinen SAK puheenjohtaja Niilo Hämäläinen joka asui E-instituutin omistamassa Strömsin kartanossa, aivan siinä rantasaunan tuntumassa. Yllätys oli kova kun hän, siis tämä Niilo Hämäläinen tuli meitä kohti käsi ojossa, ja sanoi onneksi olkoon, teidät on kuulemma vihitty eilen illalla. Me siinä otettiin onnittelut vastaan, samalla muutama sana vaihdettiin. Sitten me jatkoimme matkaa vaimon kanssa rantasaunalle, Hämäläinen jonnekin, minnekä lie mennyt. En tiedä mistä SAK puheenjohtaja oli tietonsa saanut, mutta aika nopeaan oli tiedonkulku. Ennen kaikkea ihmetytti silloin, ja ihmetyttää vieläkin. Tuosta aamuisesta kohtaamisesta sekä onnitteluista, se seikka että, hän oli "suuri herra" ja me tavallisia "duunareita". Miten hän voi tietää, että meidät oli vihitty edellisiltana. Muuta yhteistä kun meille ei ollut, kuin se että me asuimme samalla tontilla, ja osuuskauppa Elanto oli "takapiruna" molemmilla, olisiko ...en tiedä?

Vihkisormuksista sen verran kerron että, ostimme tietysti kultaiset sormukset vihkitilaisuutta varten. Mutta siihenpä niitten sormusten taru sitten päättyikin. Eli heti seuraavalla viikolla, möin ne sormukset takaisin, liikkeeseen josta olin ne ostanut. Sillä eihän se sormus ole kun vain esine/symboli. Niitä ei tarvita, sillä oikea "avioliitto" syntyy ja pysyy rakkaudesta sisällä sydämessä. Eikä sellaista rakkautta tarvitse kirkonkirjoihin välttämättä laitta, eikä sinetöidä suurilla häillä. Sillä nehän hääthän on vain teatteria. Minä en ole koskaan henkilökohtaisesti kannattanut, enkä halunnut avioliittoa enkä ainakaan häitä. Kun tämä uusi lyylini vienosti vihjaili aina silloin tällöin, että josko joku ilta krouville mennessä käytäisi tuolla kirkon sakastissa. Suostuin sitten siihen viimein, kun lyyli oli aikansa vihjaillut siitä. Sormuksista sovittiin sen verran että, minä en aikaan pidä sitä, ja lyylikään ei aikonut pitää. Eihän siinä sitten muuta kuin kyselemään kirkolta että, milloin jollakin olisi aikaa vihkasta meidät. Siten se torstai valikoitui illaksi ja me kävimme siellä sakastissa. Muu onkin kerrottu jo tulla aikaisemmin. Sieltä sakastista kun lähdettiin, sinne herttua krouville. Kuten arvaattekin, lyylillä oli eri sukunimi kuin sinne sakastiin mennessä. Lienekö tuo uusi sukunimi tehnyn häntä yhtään onnellisempaa.

 

Töissä kaupassa

Minun luonteesta ja itsepäisyydestä kertoo hyvin tämäkin tarina. Sillä tein eräässä asiassa vastoin työnantajani ohjeita ja sääntöjä. Tekoni olivat mitättömiä ainakin työnantajan näkökulmasta katsottuna, mutta isoja ehkä joistakin toisista. Olin töissä eräässä kaupassa Helsingissä kallion kaupunginosassa maitopuolen vastaavana. Siihen aikaan myytiin makkarat ym vastaavat tiskiltä, ja siinä silloin jäi aina roiskeita eli osia makkaroista ja lihoista. Siis osia jotka leikattiin pois esim, makkaran päät joita ei asiakkaille myyty. Nämä "roiskeet" olisivat kelvanneet pultsareille, mutta kaupassa jossa olin töissä oli ehdottomasti kielletty antamasta niitä heille, eli siis pultsareille. Vaan ne "roiskeet" piti laittaa erilleen, ja aina iltaisin viedä roskikseen. Lisäksi esim, vanhentuneet jogurttipurkit piti särkeä, maidot ja piimät kaataa viemäriin. Tämä siksi, koska nämä laitapuolen kulkijat niin kaupassa kuin roskiksilla aiheuttivat paheksuntaa ja häiriöitä niin sanotuille normaali kansalaisille ja talon asukkaille. Minä ajatteli että tuollainen menettely ja ajattelu on perseestä. Joten minä keräsin vanhentuneet maitotuotteet ja lihatiskiltä "roiskeet" ym elintarvikkeet joita ei voinut enää myydä, ja laittoi ne joka iltapäivä muovikassiin. Ja vein sen kassin töistä lähtiessäni Karhupuistoon, jossa minua odotti aina sovittuun aikaan eräs pultsari. Minä olin sopinut aikaisemmin tämmöisestä järjestelystä tämän kyseisen pultasarin kanssa. Meidän ensitapaaminen tämän kyseisen pultsarin kanssa tapahtui näin. Kerran töistä lähtiessään kun olin viemässä näitä rikottuja jugurttipurkkeja ym tuhottuja elintarvikkeita roskikseen, tapasin tämän pultsarin tonkimassa meidän kaupan roskiksia, mikä oli ankarasti kielletty. Tervehdin tätä pultsaria kuten ihmisiä yleensä tervehditään, eli sanoin päivää ja esittelin itseni ja me jopa kättelimme. Juttelimme siinä tämän pultsarin kanssa, käytiin hänen elämää lävitse, syitä ja seurauksia pengottiin, hän halusi itse kertoa, minähän en ole luonteeltani mikään kuulustelija. No tämä pultsari kertoi silloin ettei hän ole syönyt moneen päivään kuin murusia ja kahvilan pöydästä varastettua ketsuppia ja sinappia, nälkä teettää vaikka mitä, tämä pultsari totesi, ja se mikä tuli erittäin hyvin esiin hänen tarinastaan ja hänen olemuksestaan että hän häpesi itseään. Ymmärsin häntä. Minulla oli silloin myös mukana kassi, missä oli minun kotiin menevää ruokaa, omalle perheelleni. Minä annoin siitä kassista tälle pultsarille ruokaa pahimpaan nälkään, ja me sovittiin hänen kanssaan että tästä eteenpäin hän eikä hänen kaveritkaan ole penkomassa näitä meidän kaupan roskiksia eivätkä he muutenkaan pyöri kaupan nurkilla, lisäksi me sovimme että joka päivä tiettyyn kellonaikaan tämä kaveri odottaa minua karhupuistossa, jonne minä tuo hänelle ruokakassin, kassin jossa oli myynnistä poistettuja elintarvikkeita, jogurttia, makkaraa, maitoa, juustoa, leipää ym mitä nyt kulloinkin meni poistoihin/roskiin. Tämä menettely oli siis tässä kauppaliikkeessä missä olin töissä ehdottomasti kielletty kuten jo aikaisemmin mainitsin, mutta minä toimin kuitenkin toisin, järjen äänellä. Haluan mainita vielä tässä että myymäläpäällikkömme oli kiihkouskovainen, eli siis ihmisvihaaja. No tästä sopimuksestamme tämän pultsarin kanssa sen verran että pultsari piti lupauksensa kuten myös minä. Joka ilta töistä kotiin Karhupuiston ohi kulkiessani vein kassillisen ruokaa siellä odottavalle pultsarille. Tästä menettelystä ei tullut sanottavaa kaupan eikä muidenkaan taholta, tosin moni ei kylläkään tästä järjestelystä tiennytkään mitään. Tämä pultsari kerran kun toi hänelle ruokakassin karhupuistoon, ryhtyi ylistämään minua kavereilleen, joita oli joskus useampia odottamassa ruokakassia tämän pultsarin kanssa karhupuistossa, missä ei sinänsä ollut mitään pahaa eikä moitittavaa, niin siis tämä pultsari rupesi kehumaan minua, ja sellaisesta minä en tykkää, en ollenkaan, suorastaan suutun, kuten tässäkin tapauksessa. Eli minä totesin pultsarille äkäisesti, että jos et lopeta tuota nyt heti, niin ruokakassin tuominen loppuu tähän, kiitoksen korkeintaan voin vielä kestää, muuta en.

Minä ei tykkää tyhjänpäiväisestä kehumisesta, etenkin jos se koskee minua itseäni.

 

Lomareissuja 

Kesällä 70-luvun alussa lähdin Helsingistä perheeni kanssa viettämään kesälomaa maalle, ostin ennen lomalle lähtöä käytetyn vähän ajetun auton, silloisen työnantajani autoliikkeestä. Ajoin autolla Hämeentietä lomalle lähtö edeltävänä päivänä, en huomannut kadussa ollutta teräväreunaista kuoppaa, ja ajoin siihen, kova oli jysäys. Pysäytin auton kadun reunaan, tarkistin auton ja renkaat, mutta en huomannut että mitään vaurioita olisi autolle tullut. Seuraavan päivän aamuna, autoon pakattiin kaikki tarpeellinen ja vähän tarpeetonta kaiken varalle mukaan. Oltiinhan lähdössä maalle kesäloman viettoon. Noin 6 kk ikäinen tyttövauvamme laitettiin takapenkille äitiyspakkauslaatikkoon nukkumaan. Sitten autonkeula kohti pohjoista. Kun olimme matkanneet noin 300 km, lähdin ohittamaan edellä matelevaa autojonoa, painoin tallan pohjaan ja ajoin niin kovaa kuin autolla pääsi. Olin jo melkein koko autojonon ohittanut, niin hirvi hyppäsi ja kaksi vasaa tielle, meidän eteen. En tehnyt äkkijarrutusta, koska muistin takapenkillä laatikossa nukkuvan lapsen. Jarrutin tasaisesti ja ohjasi auton ajosuunnassa tien vasempaan laitaan, eli sille puolelle tietä mistä hirvet olivat tulleet. Vierellä madellut autojono joutui suorittamaan paniikkijarrutuksia etteivät törmäisi hirviin. Minun tasainen jarrutus, ja tienlaidasta koukkaaminen onneksi toimi, ja matka jatkui ilman mitään pahempaa. Mitä nyt vähän säikäytti.

Mutta ei aikaakaan kulunut tästä hirvijutusta, kun vastaan tulevat autoilijat vilkuttavat valojaan. Minä ajattelin että nyt on autossa jotain vialla, hiljensin vauhtia, mitä enemmän Auton-nopeus laski, sitä enemmän alkoi ohjauspyörää ravistaa. Pysäytin auton tienlaitaan, menin tarkistamaan, mistä ravistaminen johtui. Syy löytyikin heti, auton oikeanpuoleisen eturenkaan kupeessa, oli noin puolikkaan jalkapallon kokoinen patti. Se rengas oli rikkoutunut edellispäivänä, Hämeentiellä kuoppaan ajaessani. Vararengas alle ja matka jatkui.

Oli juhannusaatto kun saavuimme perille, talolle jonka olimme vuokranneet juhannuksen ajaksi. Sinne tuli myös veljeni nirppanokka vaimonsa kanssa, sekä siskoni miehensä kanssa. Aattoilta sujui mukavasti grillaten, saunoen ja uiden. Mutta juhannus yön aikana, naisväki riitautui jostakin. Ehkä alkoholin nauttimisesta, jotkut nautti enemmän, jotkut vähemmän. Ensimmäisenä poistui veljen vaimonsa ja siskoni kanssa, vähän niin kuin vaivihkaa lähtivät. Meitä oli enää kolme jäljellä, minä ja vaimoni sekä siskon mies. Sitten tilanne meille selvisi että muut on häipyneet, se ei haitannut, otettiin siinä vielä muutamat oluet. Olimme siinä luulossa että meillä on kirkastakin vielä pari pulloa jäljellä, ei ollut, ei löytynyt mistään mitään. Aikaisemmin vaivihkaa lähteneet olivat vieneet kaikki juomat mukanaan. Siinä tilannetta aikamme mutusteltiin. Tulimme siihen tulokseen, että otetaan riski, ja ajetaan kaupunkiin. Laitettiin paikat talossa kuntoon, sitten ajamaan kohti kaupunkia. Noin kolmekymmentä kilometriä mutkaista soratietä ajettuamme, pääsimme vihdoin päällystetylle tielle. Kun sitä oli jonkun matkaa ajettu, kuului jumalaton pamaus ja auton konepeltiin tuli valtava kuhmu. Matkanteko jäi siihen, moottorin alapäälaakeri oli leikannut kiinni, jonka seurauksena kiertokanki sekä mäntä tuli lohkon läpi, ja pamahti konepeltiin. Olikohan tullut ajettua vähän liian lujaa, sillä tällä autolla oli ajettu vasta noin 50,000 km. Ei siinä muu auttanut, kun ruvettiin pysäyttelemään ohi ajavia autoja. Kyseltiin saisiko kyytiä kaupunkiin, tai mahdollisesti jopa hinausapua. Meidän onneksi siihen ajoi tuttu taksi, joka oli menossa kaupunkiin. Siskon mies laittoi hinausköyden paikoilleen. Sitten köröteltiin köyden jatkona kaupunkiin. Kaupungissa kun oli auto saatu parkkiin, ja hinausköydet pois, niin tuli maksun aika. Nousin autosta ja meni taksikuskin luo, silloin taksikuski kirosi ja railakkaasti, "saatana sinä olet humalassa, jos tuon tiesin niin en hinannut metriäkään". Oli istunut koko ajan autossa, ja siskon mies hoiteli hinausköydet ym. Mutta ei siitä sen enempää. Rahalla siitä selvisi.

Juhannuksen jälkeen kävin vaihtamassa auton. Lomareissumme voi näin jatkua. Viikonlopuksi olimme varanneet mökin, saaresta Oulujärven keskeltä. Mukaan tulivat myös siskoni ja hänen miehensä. Lapset jätettiin aina näitten mökki/talo reissujen ajaksi isovanhempien luo.

Saaressa olevalle mökille täytyi mennä soutuveneellä. Ilma oli kaunis ja lämpöinen mutta tuulinen, tuulensuunta oli suoraan järvenselältä rantaan päin, aallot mahtavia vaahtopäitä. Yritettiin ensin soutamalla päästä saareen, mutta siitä ei tullut mitään, kun aallot työnsi meidät aina takaisin rantaan. Naiset lisäksi kirkuivat ja huusivat, että me hukutaan. Aikamme rannassa käveltyämme ja mietiskeltyä, että mitäs nyt tehdään.

Päätettiin sitten kokeilla sellaista, että miehet kahlaavat ja kuljettavat venettä työntämällä ja vetämällä, vaimot ja tavarat ovat veneessä. Tähän ratkaisuun päädyimme kun teimme havainnon, että järvi onkin yhdeltä kohtaa matalampi, mantereelta saaree.

 

Tapaamisia ja tapahtumia Helsingissä. 

Muutamia mieleen jääneitä tapahtumia ja tapaamisia 70 luvun Helsingissä. 

Sen ajan kun asui Helsingissä ja siellä tosi paljon erilaisissa piireissä liikuin. En voinut olla kohtaamatta julkkiksia tai muita sen ajan merkkihenkilöitä. Itse en silloin näihin tapahtumiin ja henkilöihin kiinnittänyt erityistä huomiota enkä tehnyt niistä numeroa, vaikka he olivatkin sen ajan julkkiksia. Nämä tapahtumat ovat oikeastaan vasta myöhemmin minulle "auenneet". Johtunee kai siitäkin että esimerkiksi silloin televisiossa, elokuvissa ym esiintyi minun silloisia työkavereita, kai siihen tottui. Ja kun olin nuori niin, annoin palaa en katsonut muita. Näin se meni.

 

Baarissa 

Mannerheimintien ja Salomonkadun kulmassa oli baari, jossa minä myös usein istui oluilla, seurassani muun muassa elokuvaohjaaja Aarne Tarkas. Olin taas kerran siellä oluilla, ja samassa pöydässä nytkin oli myös Aarne Tarkas sekä kaunis vaimoni ja iso Tane (jolla oli pituutta 203 cm). Tane oli myös maalta kotoisin kuten minä ja vieläpä saman kylän poikia oltiin, kouluakin käytiin aikoinaan samaan aikaa. Siinä olutta maistellessa, vaimoni osoitti baarin ovensuussa seisovaa pörrötukkaista miestä, ja sanoi, "tuo mies on seurannut häntä kaupungilla koko iltapäivän, nytkin se seisoo tuolla ja toljottaa koko ajan tännepäin". Tane vilkaisi ovelle päin ja sanoi että eipä toljottele enää kohta enää. Nousi pöydästä ja lähti kävelemään miestä kohti, meni miehen luo ja sieppasi miestä niskasta kiinni, ja sitten sitä mentiin ovesta ulos vauhdilla sekä ryminällä. Heidän matka jatkui linja-autoasemalle päin, Tanen edelleen miestä niskasta taluttaen.

Kului jonkin aikaa ja Tane tuli takaisin, ja sanoi vaimolleni että, ei seuraile ja toljottele enää. Käytiin sitä miestä tuolla kalliolla, katseltiin vähän junia ja juteltiin. Sen enempää siitä asiasta ei puhuttu.

 

Pikkujoulut

Oli teatteriväen pikkujoulut Oulunkylässä, minua pyysi näihin pikkujouluihin seuralaisekseen eräs tunnettu elokuvaohjaajan vaimo. Hänen miehensä ei voinut osallistua ulkomaanmatkansa takia näihin pikkujouluihin. Tämä elokuvaohjaajan vaimo oli minun työkaveri, yhden tavaratalon mainososastolla. Hän oli myös ylioppilasteatterin näyttelijöitä. Minä en kuitenkaan päässyt, ja nimenomaan en päässyt näihin pikkujouluihin. Koska vaimoni ei pitänyt ajatuksesta. Halusin että sopu säilyisi vaimoni kanssa, joten minä en mennyt näihin pikkujouluihin. Minua harmitti silloin niin vietävästi ja on harmittanut myöhemminkin etten mennyt niihin pikkujouluihin. Olihan tämä elokuvaohjaajan vaimo erittäin kaunis nainen. Kuten jo mainitsin, hän myös näytteli ylioppilasteatterissa ja oli silloin aikanaan julkisuudessa paljonkin. Minä olin hieman ihastunut tähän naiseen. Olin myöskin huomannut että tämä ihastuminen ei ollut yksipuolista. Tällaisia harmittavia tilanteitahan elämä on täynnä. Ainakin ihmisillä jotka elävät elämänsä. Ei kaikkea voi saada mitä haluaa, ainakaan yhtä aikaa. No se siitä.

 

Eirassa

Olin töissä Eirassa (kaupunginosa Helsingissä) eräässä autoalanliikkeessä. Siinä liikkeessä kävi asiakkaana paljon julkkiksia, ja eri maiden suurlähetystön virkamiehiä sekä diplomaatteja. Ruotsin suurlähettiläs oli antelias ja mukava kansanmies, häneltä sai aina kun tarvitsi verottomia ministeriviinoja. Kun hän tuli liikkeeseen asioimaan, ja kun hänen asiat oli hoidettu kuntoon, niin sen jälkeen hän sanoi aina häntä palvelleelle henkilölle että "tulkaapas tuonne ulos", hoono soomi kielellä, mutta me ymmärsimme, mitä hän sanoi. Siellä ulkona hän aukaisi Volvonsa peräkontin ja sanoi että "otaa",ja näytti kädellään peräkonttiin. Jos sinä rupesit ottamaan, yhdellä kädellä, niin hän vielä näytti miten ottaa. Eli levitti sormensa ja kahdella kädellä pitää ottaa, niin että joka sormen väliin jää pullo. Peräkontti oli täynnä viinaa laatikoissa. Bulgarian suurlähetystön autokuski, ja bulgaria jugurttiakin televisiossa mainostanut mies, oli myös mukava tyyppi. Se sanoi että soittakaa, kun tarvitsette viinaa, niin hän tuo, ja toikin. Matti Kekkonen oli myös kansanmies, mukava ja hiljainen, ja aina työntämässä rahaa palveluista, vaikka sitä ei pyydetty. Casino/porno tyyppi oli hyvä, se piti laitonta casinoa, yhdessä kerrostalossa Eirassa. Hän myös möi salaa suomeen tuomiaan pornoelokuvia. Jotka hän haki ja salakuljetti Tukholmasta laivalla, hänellä oli erittäin hieno ja suuri Amerikan auto jota hän käytti vain tähän salakuljetukseen

 

Avaimet autossa

Laulaja Barbara Helsingius oli myös vakio asiakkaista Ford Cortinan kanssa. Kerran sitten kävi niin että Barbara tuli meidän myymälään, oli sitä ennen ajanut autonsa parkkiin ja laittanut ovet lukkoon, mutta unohtanut avaimet kiireessään auton virtalukkoon. Barbara tuli luokseni ja kertoi, mikä on ongelma, hän kertoi myös että hänellä on kiire nauhoitukseen studiolle (joku tv juttu), ja onko yleensä mahdollista saada auton ovet auki nopeasti, särkemättä mitään. Sanoin hänelle että ei hätää, homma hoituu. Soitin liikettämme lähellä olevan lukkoliikkeen kaverille, joka tulikin sitten paikalle alle aikayksikön. Olimme Barbaran auton vieressä kun tämä lukkoliikkeen kaveri sanoi että olkaapa hetki selkä tänne autoon päin, ja sitten kuului jysäys tai paremminkin "kumaus", ja lukkoliikkeen kaveri sanoi että auton ovi on auki olkaapa hyvät. Barbara kysyi että mitä teit, lukkoliikkeen kaveri tuumaili vain että avasin sinun auton oven, muuta ei kertonut. Sain myöhemmin tietää että sen ajan 60-70 luvun autojen ovet aukesi lukostaan kun vain osasi oikeaan paikkaa ovea lyödä ja vetäistä oikeaan aikaan kahvasta (ainakin Ford).

 

Parkkipaikalla

Kerran keväällä huhtikuussa 70-luvun alkupuolella kun Huvipuisto Linnanmäen porukka laitteli paikkoja kuntoon vappuna tapahtuvaan avajaisiin. Minä suunnittelin samaan aikaan perheeni kanssa matkaa maalle, mutta auto pitää tarkistaa ja huoltaa ennen suunniteltua matkaa. Koska asuimme kerrostalossa Linnanmäen lähellä ja talolla ei ollut parkkipaikkoja muualla kuin kadun varressa, niin tein aina kun kelit salli auton huollon Linnanmäen parkkipaikalla. Suoritin öljynvaihtoa sekä muuta kunto "tarkastelua", olin auton alla makuulla kun viereeni putosi auton öljynmittatikku, jonka olin poistanut öljynvaihdon ajaksi, kuten pitää tehdäkin. Heitin öljytikun takaisin ylös moottoritilaan. Tässä tein virheen, öljytikku sattui menemään akun päälle ja yhdistämään virran runkoon. Minä siinä ruuvailin oljypohjan kroppua kiinni auton alla maatessani kun kuulin huutoa Huvipuisto Linnanmäen suunnalta ja juoksuaskelia, ja kohta alkoi olla valkoista vaahtoa joka paikassa, könysin ylös auton alta ja huomasi että kaksi kaveria oli vaahtosammuttimien kanssa suihkuttelemassa autoa. Siinä sitten selvisi että öljytikun aiheuttaman oikosulun myötä auton sisätilan matto oli syttynyt palamaan ja Linnanmäkeä talviteloiltaan herättelevä porukka oli huomannut parkkipaikallaan savuavan auton ja juoksivat paikalle sammuttamaan paloa, kun minä itse makasi auton alla huoltohommissa tietämättä mitään kytevästä palonalusta mitään.

 

Harjoittelua

Kun olin kalliossa linjoilla siellä aiemmin jo mainitsemassani kaupassa töissä. Niin kerran ihmettelin että kuka helvetti tuolla hyllyjen takana meuhkaa, jutut kuulostaa vähän oudoilta, menin tarkistamaan, eihän siellä mitään ihmeellistä ollut, ainoastaan näyttelijä Eila Pehkonen opetteli vuorosanojaan ja tulkintaa samalla kun teki juusto ostoksiaan.

Sama toistui kerran ratikassa kun Pekka Autiovuori matkusti samalla ratikalla ja harjoitteli samalla siinä käytävällä seistessään, tällaiset tilanteet olivat varmaan tavanomaisia hesalaisille ja yleensäkin suurimpien teatteri kaupunkien asukkaille. Muille tällaiset ehkä vähän outoja tilanteita. Minäkin totuin niihin aika pian ja ei niihin sitten enää kiinnittänyt huomiota.

 

Asunto

Muutama mukava muisto minulla on noilta Helsingin vuosilta, siitä miten Suomessa toimittiin. Tai toimittiin ainakin joidenkin kohdalla silloin viitisenkymmentä vuotta sitten. Olin vaihtamassa työpaikkaa ja työsuhdeasunto oli samalla menemässä alta ja uudella työpaikalla ei ollut tarjota työsuhdeasuntoa. Joten ajattelimme että voisikohan vaimon työpaikka tarjota asuntoa, heillä ei ollut tarjota asuntoa, mutta suhteita heillä kuulemma oli. Vaimon työkaveri kertoi että hän voisi käydä juttelemassa Helsingin kaupungin vuokra-asunnoista vastaavan toimiston johtajan kanssa, että eiköhän tässä jotain järjesty. Vaimoni oli kertonut tälle työkaverilleen että minä olin käynyt kyselemässä Helsingin kaupungin vuokra-asuntoja, ja jonossa on jo kuulemma noin 750 asunnon tarvitsijaa meidän edellään, tähän tämä vaimon työkaveri oli sanonut että sillä ei ole nyt tässä "kuviossa" mitään merkitystä, ja sinullahan on SDP.n jäsenkirja, eikö vaan. Todellisuudessahan tätä SDP.n jäsenkirjaa ei ollut silloin eikä myöhemminkään, eikä muidenkaan puolueitten jäsenkirjaa, ei silloin eikä myöhemminkään. Tämä vaimon työkaveri, tuossa suomen suurimpiin kuuluvassa mainostoimistossa jossa vaimoni silloin työskenteli, oli käväissyt siellä Helsingin kaupungin asuntotoimistossa juttelemassa johtajan kanssa ja vienyt tuliaisiksi hänelle muutaman pullon wiskiä. Wiskit muuten maksoi mainostoimisto, ostettu verottomana Alkosta ”paragon”. Siis tämä vaimoni työkaveri, hän oli kertonut johtajalle että me olemme SDP.n jäseniä, koska hän tiesi että tällä jäsenkirjalla on suuri merkitys ja ovet aukenevat. Helsingin asuntotoimistolta palattuaan työkaveri oli sanonut vaimolleni että asunto asia on nyt kunnossa ja odota puhelua. Se puheluhan tuli heti seuraavan viikon maanantaina, ja itse asuntotoimiston johtajalta. Puhelu jossa johtaja kertoi vaimolleni että heillä on varattu meille asunto kuudennesta kerroksesta viikon päästä Pihlajamäkeen valmistuvasta talosta. Tämän puhelun soittanut johtaja oli vielä maininnut että tämähän on vain meidän keskeistä.

Toinen tapaus sattui myös tämän saman mainostoimiston avustuksella. Olimme kesäloma reissulla kotimaisemissani savossa. Jouduimme lähtemään kesken loman käymään Helsingissä. Katsoimme parhaimmaksi, tehdään Helsingin reissu junalla, eli jätetään auto savoon siksi aikaa. Siihen aikaan tiet oli huonoja, autot hitaita, ja matka oli rattoisampaa ja mukavampaa tehdä junalla. Helsingin reissu siis heitettiin junalla ja asiat tuli hoidettua. Mutta kun oltiin päästy jo takaisin savoon ja piti lähteä omalla autolla liikkeelle, huomattiin että autonavaimet on … missä??. Kun aikamme mietittiin, niin tultiin siihen tulokseen että ne avaimet on Helsingin asunnon kirjahyllyssä. Muistin että olin ne siihen heittänyt asunnonavaimieni kanssa (samassa nipussa kun olivat). Eihän siinä muu auttanut kun soitto vaimon työpaikkaan josko sieltä löytyisi taas jotain apua, sitähän apua löytyi. Ne sieltä työpaikalta ottivat yhteyttä poliisiin, poliisit hakivat avaimet meidän asunnon kirjahyllystä ja lähettivät ne meidän lomapaikan poliisille, jotka sitten toimittivat avaimet meille, ja tässä ei mennyt kuin vuorokausi. Miksi poliisi, koska kaikki täytyy olla virallista ja luotettavaa sen takia firma hoiti tämän poliisin kanssa, ja suhteita kuulemma virkavaltaan oli jollakin täällä mainostoimistossa ja se auttoi asiaa. Minähän olen näitä tällaisia takaovi suhteita/tuttavuuksia tavallisen "pulliaisena" käyttänyt paljonkin sitten myöhemmin, muissakin tapauksissa elämässäni, ja homman on toiminut.

 

Tälläistä

Minä olin myös autokorjaamo yrittäjänä eräässä keskisuomalaisessa kaupungissa. Minähän olen koulutukseltani, autonasentaja, dieselasentaja, raskas koneasentaja, hydrauliikka ja pneumatiikka-asentaja sekä autokorirakentaja, lisäksi luokkahitsari, konepiirtäjä ja paperikoneasentaja, tässä vain nämä ammattipätevyydet jotka nyt jotenkin voisi liittyä autokorjaamoon tai niistä on ainakin jotain apua tuossa ammatissa, kaupallisen alan ja johtamisen koulutukset sitten vielä päälle.

Minulla oli vuokralla korjaamokiinteistö, alueella jonne oli asuntoja rakennettu sellaisille henkilöille joita kaupunki ei voinut sijoittaa normaaleihin vuokra-asuntoihin, juopot, linnan kundit, narkkarit ym eli asunnot oli nk. bunkkereita. Eli asunnot oli yritetty rakentaa niin että mitään asuntoon kiinteästi kuuluvaa ei voinut rikkoa, vähän kuin putkat.

Minulla oli siinä korjaamollani ammattikoulun opiskelijoita työharjoittelussa, joita opastin sekä annoin heidän työstään arvostelun koululle, toimin myös kaupungin uuden non-stop autokatsastusaseman (uutta silloin suomessa) suunnittelu ryhmässä, koska olin kaupungin suurin yksityinen katsastusaseman käyttäjä, eli siksi minut valittiin tähän ryhmään.

Autokorjaamo pyöri hyvin asiakkaita riitti, mutta lieveilmiönä oli nämä korjaamo alueen asukkaat. Milloin oli rahan lainaajaa, viinan pyytäjää ym. Korjaamolla juttu kaverina oli milloin mikäkin hirviö, ei omasta mielestäni hirviö, vaan monen asiakkaani. Tämä "nimittely" johtui siitä että jotkut asiakkaani tunnistivat "juttu kaverini", ja monen juttu kaverini menneisyydestä löytyi tehty henkirikos.

Etkö sinä koskaan pelkää kun kyykit tuossa auton päällä ja takanasi on murhaaja, joka vielä lisäksi voi olla täysin sekaisin päihteistä. Tämän sanoi kerran eräskin asiakkaani. Sanoin hänelle ettei koskaan ole tullut mieleen että pitäisi pelätä, luottamus pelaa, he luottavat minuun ja minä luotan heihin. Kerrankin korjaamoon hiippaili eräs Mallu, joka oli käynyt siellä korjaamolla ennenkin minun luona ja oli näitä bunkkerin asukkaita. Se oli silloin kaunis ja lämmin kesäpäivä kun Mallu hiippaili sinne korjaamolle, mukana muovikassi jossa oli kaksi tyynynpäällistä, tyynynpäällistä jotka Mallu oli itse koristellut jollakin kirjo-ompeleella, niin se ainakin sanoi minulle.. Tyynynpäälliset oli lahja minulle, ihmisille joka pitää myös häntä ihmisenä, kuten Mallu totesi antaessaan muovikassin minulle.

Olin tästä otettu. Kiitokset ja halaukset. Parhaita kiitoksia mitä olen elämässäni saanut.

Mallu oli tuomittu aikoinaan taposta. Hän oli erään kostean korttipeli ja ties minkä illan ja yön aikana kaivanut sydämen erään sammuneen miehen rinnasta, ja vienyt sen toiseen huoneeseen korttipelipöytään, korttia pelaavien humalaisten ihmisten nähtäväksi. Mallu oli erään lentokenttäpäällikön x-vaimo.

Erään toisen kerran Mallu tuli korjaamolle, myös silloin oli kaunis lämmin kesäpäivä, mikä on yleensä ottaen harvinaista suomen kesässä, siis tämä kaunis kesäpäivä. Siis Mallu tuli korjaamolle, huomasin että hän oli hivenen ottanut ja omissa tunnelmissaan, korjasin autoa ja siinä samalla jutteli Mallun kanssa niitä näitä. Koska Mallu oli rennolla tuulella, niin hän istahti korjaamon lattialle, valkoiset kesähousut jalassaan, korjaamon lattiahan ei ollut puhdas, oli öljyä ja muuta likaa. Mutta se ei kuulemma Mallua haitannut, eikä haitannut myöskään minua. Mutta paikalle tulleelle asiakkaalle se oli kyllä sanoisiko järkytys. Kun tämä asiakas sattui vielä tunnistamaan tuon lattialla istuvan naisen, niin siinä tuli, herrat ja jumalat, ja paljon muita mainittua useamman kerran. Voi kauheaa miten sinä voit...olla, sitähän voi tapahtua vaikka kuin kauheita, ja kun vielä olet selin tuohon. Tämä sama "virsi",oli toistunut niin monta kertaa aiemmin muidenkin asiakkaiden suusta... No se asiakas oli siinä ja sai ollakin. Eikä sitä asiakasta sen jälkeen korjaamolla näkynyt. Mikä lie uskovainen ihmistenvihaaja, pirun lapsi ollut sekin.

Jouduin monesti hälyttämään apua (poliisi - ambulanssi) tähän bunkkerikylään ja toimimaan erotuomarina kun bunkkeri kylän asukkaat selvittelivät välejään. Kerran tuli yksi kaveri korjaamon ovelle, kaverilta oli toinen korva hävinnyt, tilasin äkkiä ambulanssi paikalle. Kerran taas kaksi kaveria yrittää korjaamon pihassa tappaa toisiaan, toisella puukko ja toisella leipäveitsi aseenaan, huitominen ja meininki oli kovaa. Juoksin siihen viereen ja huusin, seis saatanan jätkät.

Jos ette lopeta niin toinen teistä lähtee matojenruuaksi ja toinen linnaan, eli ei ole hyvää kumpaisellekaan tiedossa, joten eiköhän kaverit kuitenkin tehdä niin että jatketaan pyörimistä näillä kulmilla vielä, heittäkää ne veitset tänne, saatana jätkät, eikö kuulu. Kaverit pysähtyivät ja heittivät kumpikin teräaseensa minulle. Ja kohta molemmat olivat jälleen kavereita, tosin me juteltiin vähän ennen sitä.

Kerran taas eräs bunkkerin asukas oli muka käyttänyt erään henkilön viinanmyynti varastoa luvatta, eli ottanut juomia omaan käyttöön ja myynyt jopa luvatta. Kurinpito toimena oli tilattu toisesta kaupungista porukka hoitelemaan tämä kaveri.

Tein silloinkin töitäni korjaamolla kun äkkiä alkoi pihalta kuulua jumalaton huuto, juoksin ulos ja näin että erästä kaveria pahoinpidellään eli annetaan selkään oikein kunnolla bunkkeritalon pihalla, hänet heitetään maahan, häneltä puukolla vedetään otsanahka takaraivolle, sekä hypitään hänen rintakehän päällä, tappomeininki siinä oli silloin.

Näin "tappojengin" joukossa erään tutun henkilön, huusin hänelle minun tavanomaiset, saatanan äkäiset kirosanat ja jotain elämän totuuksia sekaan ladellen. Porukka lopetti pieksämisen, yksi heistä heitti puukon läheiseen pusikkoon ja he kaikki neljä miestä juoksivat odottavaan autoon. Auto lähtee ajamaan kovaa vauhtia pois paikalta hiljentäen vauhtiaan minun kohdalla, ja se henkilö joka oli minulle tuttu tässä "tappojengissä" huutaa minulle auton ikkunasta, ethän nähnyt mitään. Ja enhän minä tietenkään nähnyt mitään, koska kukaan ei kuollut. Soitin ambulanssin paikalle, ja poliisi saapuu myös aina paikalle automaattisesti kun tälle alueelle ensiapua tai sairaankuljetusta soitettiin.

Myöhemmin muutin korjaamo toimintani muualle, eli omalle tontille. Yksi syy muuttoon oli se että minulle kerrottiin kaupungilla puhuttavan/juoruttavan minun kuppaavan rahat näiltä bunkkeri kylän asukkailta. Mikä ei kylläkään pitänyt paikkaansa. Lainasin kyllä heille rahaa, mutta ilman korkoa. Totta kai halusin tietenkin omani pois, ei sen pahempaa. Mutta tämäkin oli eräille liikaan, omia kuin ei saa ottaa pois. Nyt loppuu paskapuheet ajattelin. Muutin korjaamo toiminnan omalle tontille toisaalle. Rakensin jopa itse korjaamohallin.

Autokorjaamo yritys uudessa paikassa menestyi erittäin hyvin. Yhtiökumppani ja asentaja kaverina minulla oli oma tyttäreni Eeva, joka on koulutukseltaan autonasentaja ja eläintenhoitaja. Lähinnä hevoset on hänen alaansa, muutama oma hevonen on hänellä 

Juomatehdas

Tuli sitä aikoinaan oltua pienyrittäjänä viinan valmistus alallakin. Eräänä kesänä 80-luvun alkupuolella otin kaikista hommista vapaata koko kesäksi. Sillä lupauduin vaimoni pikkuveljen kanssa tekemään appiukolle ja anopille uuden asunnon. He olivat ostaneet pienen mökin entisen kotipaikkansa lähettyviltä. Heidän kotipaikka oli maatila, jossa oli suoritettu sukupolven vaihdos ja vaimoni yksi veljistä rupesi jatkamaan maatilan pitoa. Joten entiselle isännälle ja emännälle piti saada asunto. Tämä mökki jonka he ostivat, oli pieni ja siihen piti tehdä täydellinen remontti ja rakentaa uusi laajennusosa. Minä ja vaimon pikkuveli toimimme remontin ja laajennuksen pääasiallisina tekijöinä ja yksi vanhempi kirvesmies oli valvojana.

Vaimon pikkuveli oli vuokrannut kesäksi naapurikylästä metsän keskeltä hyvä kuntoisen pienen autiotalon, sen pihapiirissä oli sauna, pieni navettarakennus, vaja/liiteri ja kaivo.

Koska sauna oli hyvä kuntoinen, mutta sitä ei käytetty. Niin ajattelimme laittaa sinne pystyyn pienen pontikkatehtaan. Kaikki tarvittavat  mitä sen pontikkatehtaan tekemiseen tarvittiin, löytyi sieltä maatilalta, jossa oli se sukupolven vaihdos tehty. Minä metallimiehenä tein ja hitsailin putket, pillit ja säiliöt ja kasasin ne. Puuttui vain kansia ja tiivisteitä enää. Ajattelimme tehdä kannet puusta ja tiivistää ne vanhanajan tapaan leipätaikinalla. Siinä samalla kun teimme sitä uutta asuntoa anopille ja appiukolle valmistimme kannet seinäpaneeleista. Sattui juuri silloin kirvesmies tulemaan rakennustyömaalle tarkistamaan että kaikki on oikein ja kunnolla tehty. Se vähän aikaa katseli siinä rakennuksen lattialla olevia kansia, ja kysyi että ”mitäs ne nuo on”, minä sanoin siihen että ”paska huusin reiän kansia”..” menevät tuonne kaverin (vaimon pikkuveli) mökille. Kirvesmies hymähti ja virnuili epäuskoisesti ja sanoi ”vai paska huussiin”. Taisi tietää mihin ne oli tarkoitettu. Vaimoni teki sitten meille leipätaikinan tiivisteeksi. Pontikan pääraaka-aineena käytettiin perunaa. Ja hyvää tuli.

Ensimmäisen erä valmistui, joka ensimmäiset litrat heitettiin menemään (metanolia) ja sitten pullottamaan. Kun kaikki oli tiputettu ja pullotettu laitettiin se erä kellariin odottamaan viikonloppua.

Viikonloppu tuli ja tanssit oli nuorisoseurantalolla. Ensimmäiseksi soitettiin kylän taksi metsämökille. Lastasimme taksin peräkonttiin pontikkapulloja ja hyppäsimme itse kyytiin ja kohti nuorisoseurantaloa ja tansseja. Nuorisoseurantalolla käskimme taksin ajaa talon takapuolelle ”takaovelle”. Otimme takakontista muutaman pullon pontikkaa ja sovimme taksikuskin kanssa että me soitamme puhelimella jos tarvitsemme lisää. Annoimme taksi kuskille luvan myydä pontikkaa jos viinan kyselijöitä on, rahat hän saa pitää itse.

Sitten menimme nuorisoseurantalon takaovesta sisälle. Nuorisoseurantalon talonmies (joka oli nainen) oli meidän tuttuja sekä tansseissa soittava yhtye oli minulle tuttu.

Yhtye soitteli ja porukka tanssi. Me vaimon pikkuveljen kanssa istuimme takahuoneessa ja maistelimme pontikkaa sekä odottelimme yhtyettä tauolle.

Yhtyeen tauko koitti ja pojat saapuivat takahuoneeseen. Siinä sitten porukalla maisteltiin pontikkaa, paitsi yhtyeen hanuristi. Hän kun ajoi myös yhtyeen keikka-autoa joten hän ei voinut maistella meidän mainiota juomaamme.

Näin mentiin parit tauot, toisen tauon jälkeen pojat ottivat mukaan lavalle, pullon juomaa johon he sekoittivat pontikkaa. Kolmas tauko koitti ja pojat palasivat takahuoneeseen. Mutta takahuoneesta takaisin lavalle palaaminen alkoi jo tuottaa vaikeuksia. Basisti veti piuhat vahvistimesta takahuoneeseen, sitten minä ja basisti soitimme bassokompit vuorotellen takahuoneesta käsin. Rumpali yritti mennä rumpupatterinsa taakse mutta kompastui ja kaatui rumpujen kanssa pitkin lavaa. Oli onni että hanuristi oli yhtyeen autokuskina myös, sillä hän hoiti yksin viimeisen setin. Laulusolisti kävi laulamassa muutaman kappaleen mutta hanuristi käski sen takaisin takahuoneeseen. Tanssit päättyivät klo 01 mutta vielä klo 04 me istuttiin siellä nuorisoseurantalon takahuoneessa. Talonmies (siis joka oli nainen) tuli pyytelemään että emmekö me voisi jo lähteä kun hänen täytyy päästä nukkumaan. Sanoin että soita kylän taksi paikalle ja sitten me lähdimme ulos. Yhtyeen hanuristikin oli jo moneen kertaan hoputtanut muita yhtyeen soittajia lähtemään.

No menimme ulos ja jäimme porukalla odottamaan taksin tuloa, sillä olin luvannut yhtyeen pojille matkajuomaa ja sitähän oli taksin takakontissa..toivottavasti. Taksi tulikin melko pian ja olihan siellä takakontissa vielä neljä pulloa pontikkaa. Annoin ne kaikki yhtyeen pojille. Meille itsellemme oli lisää muutama pullo metsämökillä. Taksi kertoi myyneen muutamia pulloja, menekkiä olisi ollut enemmänkin mutta hän ei ollut uskaltanut kaikkia myydä, mikä olikin viisaasti ajateltu. Tämän pontikkaa nauttineen yhtyeen laulusolisti oli erään virvoitusjuoma ja olut tehtaan laboratoriossa töissä, ja hän oli vienyt tätä meidän pontikkaa sinne työpaikalleen,  ja testannut sen. On hyvin pudasta ja vahvaa pontikkaa, tällaisen viestin hän lähetti minulle yhden ravintolan tarjoilijan kautta.

Teimme sinä kesänä kolme satsia pontikkaa ja kaikki meni. Tämä oli sellainen ”kokeillaan huvikseen projekti” ei me mitään pahaa tehty, eihän?. Kun on tällainen luonne että pitää kokeilla kaikenlaista, niin silloin kokeillaan. Tästä pontikan valmistus projektista ei ollut mitään rahallista eikä muutakaan hyötyä, eikä sitä tavoiteltukaan. Paitsi mitä nyt "hyötynä" saatiin aikaiseksi muutamat hyvät humalat itselle ja muutamalle muulle. Eikä siitä ollut haittaa kellekään, vaikka luvatonta touhua olikin. Niin ja se uusi asunto anopille ja appiukolle valmistui ajallaan, niin kuin oli suunniteltukin. Siitä tuli muuten hyvä. Tein heille vielä bonuksena sen uuden asunnon rappusiin sellaiset metalliset koristekaiteet.

 

 

Volkkari

Auto hommista muistuu nuoruusvuosilta tällainen tapaus. Oli juhannusaatto ja oli aikomus vaimoni, ja hänen siskonsa sekä tämän miehensä kanssa lähteä juhannusjuhlille. Tarkoitus oli että lähdetään minun kupla volkkarilla. Silloinhan se tietysti tapahtui, että kuplan moottorissa mäntä alkoi ”naputtamaan” kanteen, ja se taas tiesi sitä että, alapään laakerit oli vaihdon tarpeessa (muuten yleinen vika sen ajan kupla volkkarin moottoreissa). Jos ei laakereita vaihtanut ajoissa, niin mäntä katkesi ylimmän männänrenkaan kohdalta. Kaksi kertaa pääsi sellainen ”vahinko” meikäläisen volkkareille tapahtumaan. No eihän siinä sitten muu auttanut kuin että, kuplan moottori pois ja laakerit vaihtoon, ja sitten juhannusjuhliin. Kun tämä suunnitelmani kerroin muille, niin heillä tuntui nauru olevan herkässä. Ensiksi ei ollut paikkaa muuta kuin maatalon pihanmaa, työkaluja maatalosta kyllä löytyi, olihan heillä maatalossa kaikenlaisia koneita. Naurusta huolimatta minä ajoin kuplan liiterin taakse pellolle, kuplan viereen toin traktorin peräkärrin. Ensimmäiseksi pudotin kuplan moottorin maahan, siis irrotin sen (kolme pulttia), sitten peruutin traktorin, jossa oli paskatalikko paikoillaan, kuplan taakse. Ja nostin sillä paskatalikolla kuplan perän ilmaan ja vetäisin moottorin pois kuplan alta (ei raskas). Laskin kuplan perän takaisin maahan, ja nostin sitten sillä traktorin paskatalikolla sen kuplanmoottorin siihen kuplan viereen tuomalleni traktorinlavalle. Purin kuplan moottorin, vaihdoin laakerit ja samalla uudet männänrenkaat, kasasin moottorin. Sitten paskatalikolla laskin moottori ensin maahan, sitten kuplan perä ylös, moottori alle, kuplan perä alas ja paskatalikolla avittaen moottori paikoilleen, piuhat kiinni ja öljyt sisään moottoriin. Ja ei kun kupla käyntiin ja ajamaan se liiterin takaa pihanmaalle (etupihalle). No minä kun en ole mikään niin saakelin nopea, enkä yrittänyt mitään ennätystä. Niin minulta meni aikaa tuohon hommaan vajaat viisi tuntia. Juhannusjuhliin päästiin ja siellä kaikilla oli niin mukavaa, kuten putte possun nimipäivillä. Ja naurukin raikui, mutta ei minun hitaalle kuplan moottori remontille. Täytyy sanoa että noita kuplan (volkkarin) moottoreita on tullut useampi purettua ja kasattua. Olen tehnyt kuusi volttisesta kaksitoista volttisia, rakentanut muutaman jokamiesluokan (jokkis) moottori, ja nimenomaan kuplan moottorin pohjalta. Mutta tuo oli ihan ensimmäinen kuplan moottoriremontti, jonka tein silloin siellä liiterin takana maalla.

 

 Yön hämärässä

Vielä yksi, ehkä mitätön muistelo, ja sopiiko se edes tähän ajanjaksoon ja tähän kohtaan ollenkaan, mutta kerron kuitenkin. Kerran kun olin ravintola kierroksella ja paikallisessa Hotelli Seurahuoneen ravintolassa,

Josta sitten siirryin mukavan ravintola illanpäätteeksi erään hyvännäköisen ja iloluonteisen naisen luokse hänen asunnolleen. Jo heti sisään tullessani ja sängylle asettuessani kuulostelin että, täällä huoneessa on muitakin. Se ei kuitenkaan menoa häirinnyt, olihan talviaika ja pimeää. Joten hommat hoideltiin, sitä vartenhan sinne oli tultu. Tuli aamu, ja valot syttyi. Huomasin että siinä samassa huoneessa minun, ja yöllisen naiskumppanini lisäksi, oli kaksi erittäin kaunista ja uhkeaa naista, sekä eräs mieshenkilö. Hän, siis tämä mieshenkilö, oli myös edellisenä iltana ollut paikallisessa Hotelli Seurahuoneen Ravintolassa kuten minäkin. Olin toki huomannut hänet siellä, sillä olihan tämä kaveri tunnettu julkkis, ja hän oli ollut siellä seurahuoneella esiintymässä. Minä olin vain viihteellä. Juotiin siinä aamukahvit ja rupateltiin niitä näitä jonkun aikaa. Sitten itse kukin jatkoi matkaansa omille tahoilleen. Muuten jos kiinnostaa niin tämä toinen kaveri, eli se esiintyjä seurahuoneelta ja oli eräs erittäin tunnettu suomalainen tangolaulaja. Mukava kaveri olikin. 

 

Kiinni ei voi pitää

Toisen vaimoni kanssa meille tuli yhteistä taivalta 33 vuotta, kolme ihanaa yhteistä lasta meillä on. Erosimme välillä ja sitten taas palattiin yhteen uudestaan. Mutta ei kuitenkaan menty uudestaan naimisiin. Meidän avioliitto oli myrskyisä, ja suurelta osin sen takia että, me petettiin toisiamme oikein urakalla, eli vuoroin vieraissa käytiin. Kun toinen petti, niin toinen kosti vähintään samalla mitalla, ehkä pyrkien vähän "parempaan". Silloinhan ei kummallakaan pitäisi olla napisemista, tasapeli, tai ainakin melkein. Fyysistä väkivaltaa ei meidän avioliitossa, eikä myöhäisemmässä suhteessamme ollut missään muodossa. Mutta ehkä jonkun verran henkistä väkivaltaa, sekin on nyt "tulkinta kysymys" miten sen kukin ottaa ja kokee. Vaimo oli ja on vieläkin oikea super valehtelija, ja niin saatanan kiero nainen, siihen ei voinut eikä voi luottaa yhtään. Se luulee vieläkin että, minä olen uskonut kaikki sen valheet ym kieroilut kautta-aikain. Mutta ei ne ole menneet mikään läpi. Jos joku juttu on jäänyt minulle epäselväksi, niin olen ottanut siitä selvää, muuta kautta ja tiedän totuuden, ja se siitä. Kuten aina sanon, minulla on vain yksi elämä, joten en tuhlata sitä johonkin tyhjänpäiväisiin väittelyihin ja riitoihin. Jos jotain on tapahtunut, niin on tapahtunut, ei sille enää mitään voi. Minulle kuitenkin vain totuus riitti, valhe ei.

 

Suhteet

Olen joskus yrittänyt muistella kuinka paljon minulla oli avioliittoni aikana vieraita suhteita. Sitten kun luulen päässeeni laskuissa loppuun ja luulen muistavani kaikki. Niin aina muistuu mieleen joku pano jonka olin jo unohtanut ja sitten toinen unohtunut pano. Kaikki rakastelut minä muistan mutta nämä panot tahtoo unohtua. Tiedätte varmaan rakastelun ja panon eron, jos et tiedä niin? En rupea sitä tässä kuitenkaan  kertomaan. Toisaalta ja tasapuolisuuden nimissä täytyy todeta että en ole laskenut tai kiinnittänyt pahemmin huomiota vaimonikaan menoihin. En ole miehenä mikään machomies lihasten pullistelija, enkä naisen hakkaaja. Olen paremminkin kotona sanaristikkoja ratkova, toiminnan mies. En kalasta en metsästä, en seuraa jääkiekkoa enkä jalkapalloa. Olin aikoinaan silloisen kotikaupunkini ensimmäinen mies, joka haki isyyslomaa. Meille oli juuri syntynyt tytär ja vaimoni sanoi että hän voisi lähteä töihin. No minä kun seuraan aikaani tarkasti, ja tiedän suuripiirtein, mitä päättäjät ovat päättäneet. Niin tiesin sen että on tullut sellainen laki joka mahdollistaa isän jäämisen isyyslomalle. Menin paikkakunnan kelan toimistoon ja esitin asiani, toimisto virkailija, nainen hymähti ja sanoi ettei sellaista kuin isyyslomaa ole olemassa. Sanoin siihen että se on aivan uusi ja on voimassa jo nyt. Toimistovirkailija meni takahuoneeseen, oli siellä jonkun aikaa ja tuli sitten siihen paikalleen tiskin taakse, ja sanoi että tämä on niin uusi laki etteivät he vielä olleet tietoisia siitä, ja pyyteli anteeksi. Sanoin että ei se mitään, tässähän riitti kun minä tiesin. Teimme sitten paperit ja se toimistovirkailija lupasi soittaa jos on jotain epäselvää. Ei ollut, ja kaikki sujui hyvin. Kyllähän sitä jotkut SUOMI miehet suutaan soitti, mutta en noteerannut heitä. Ajattelin että ne on varmaan niitä miehiä, alikessuja ja korppeja joita varusmieskoulutus saa aikaan. Jotka naivat silloin tällöin, mutta eivät tiedä mitä on rakastelu, kun ei siellä miesten koulussa kukkaa kertonut, mitä se on. Asento.

 

Kuitenkin

Olen kuitenkin elänyt yhdessä tämän toisen vaimoni kanssa elämäni parhaat vuodet. Meillä on ollut omia ravintoloita parhaimmillaan kolme yhtä aikaa, me olemme myös pyörittäneet viihdealanyrityksiä, minulla on ollut se autokorjaamo. Meidän tytöillä on ollut oma hevostalli jossa parhaimmillaan kuusi hevosta. Minä olen ollut orjatyössä osastonhoitajana eri liikkeissä, konepajalla työnsuunnittelijana ja monessa muussa ammatissa. Seitsemässätoista eri ammatissa olen ollut kuudentoista orjatyö vuoden aikana. Tuosta ajasta kuitenkin opiskeluun on kulunut noin viisi vuotta. Lopputiliä minulle ei ole annettu koskaan, vaan olen aina itse käskenyt laittaa pennoset riviin.

Minulla oli tapana vaihtaa ammattia ja työpaikkaa aina silloin kun työstä/hommasta alkoi tulla rutiinia. Siis työpäivät alkoi olla samanlaisia. Minä kaipasin vaihtelua ja haasteita, kaipa niitä vielä nytkin, ja etsinkin niitä yhä. 

Se oli vuosi 1984 kun minä ja vaimoni aloimme tekemään itsellemme töitä eli yrittäjäksi. Se on vapaata, jos teet hyvin se on sinulle ja päinvastoin. Ei ole liiton luottamusmiehet narisemassa, että ei nyt saa tehdä työtä kun on ruokatunti, eli liitto määrää sen milloin saat syödä. Minulle tämä orjatyö pompottaminen ei sopinut ollenkaan. Haluan itse määrätä, milloin syön ja juo kahvini, sekä sen kuinka paljon milloinkin teen töitä. Liiton (luottamusmiehen) mukaan minä tein usein liikaa töitä ja työnantajan mukaan kaikki oli hyvin. Kuten varmaan arvaattekin että  työnantaja maksoi minun palkan. Ja maksoikin paremmin kuin heille jotka olivat jossakin liitossa, "bonukset" näkyi tilinauhassa ja tilillä erilaisina lisinä.

 

 

NAISET JA SEKSI

 

 

Seksi silloin 60-luvulla alle kaksikymppisenä oli minulle leikkiä, mukava harrastus. Niin se oli tosiaan leikkiä, tai paremminkin harjoittelua, ei vakavasti otettavaa. Näin se ainakin minulla oli. Naisia tai pikemminkin tyttöjä oli tarjolla ihan mukavasti ja sen myötä erilaisia seksisuhteita myöskin aina kun sellaiseen halusi. Tai mitä seksisuhteita ne nainnit nyt siihen aikaan oli, ei ne mitään oikeita suhteita ainakaan olleet. Voiko niitä alkuaikojen kokeiluja miksikään nainneiksikaan sanoa saatikka seksisuhteiksi, sellaista toheltamista molemmin puolin se oli. Minun ensimmäinen oikea naintiyritys tapahtui viisitoistavuotiaana juhannusjuhlilla mäntymetsässä, eikä se juhannusnainti ollut kokemuksena kummoinen. Täytyy sanoa ettei se homma ollut minulla hallinnassa ollenkaan, ja nimenomaan ei minulla. Tyttö joka oli kanssani siellä männikössä, oli jo kokenut tekijä alalla, vaikka ei sillä tytöllä ollut ikää sen enempää kuin minullakaan. Tyttö oli pyörinyt jo lapsena piireissä jossa tällaiset asiat tuli tutuiksi liian nuorina. Tähän juhannusnaintiinkin aloitus tuli alunperinkin tältä tytöltä, hänelle kun pelkkä pussailu ei riittänyt. Hän ehdotti jotain parempaa, no kyllähän minä sen tiesi mitä se jokin parempi on. Mutta oli kokematon ja ehkä liiankin innokas suorittamaan, niin mokasin kaiken, ei siinä oikeastaan mitään kerennyt tapahtua. Tyttö oli innokas sekä aktiivinen ja sekös sai alokkaan kalun sylkemään ennen aikojaan ja se oli siinä. Kokemuksesta oppi, minä otin opikseni, eli liika innokkuus pois, ainakin tuolla alapäässä. Tuon juhannus männikkö seksin jälkeen oli erinäisiä seksisuhteita aika tiuhaan tahtiin. Kun on alkuun päästy niin antaa mennä vaan periaatteella. Menin kuusitoistavuotiaana kihloihin samanluokan tytön kanssa, mutta se kihlaus ei kauan kestänyt, ja sen kihlaussuhteen jälkeen ja senkin aikaan uutta seksisuhdetta pukkasi päälle koko ajan. Mistä sitten tällainen vienti meikäläisellä tyttöjen keskuudessa johtui, se oli kai minun persoona ja kai ulkonäkökin. En ollut muutenkaan kaveri joka kulki massan mukana, vähän outo tyyppi hyvässä mielessä. Ensinnäkin pukeuduin muodikkaasti uniikki asuihin joita ei samasta kaupungista toisia löytynyt. Minut leimattiin vaatetukseni takia homoksi. No elettiinhän silloin aikakautta, jossa kaikilla miehillä piti olla, toppatakki ja teryleenihousut upslaakilla ja valkoinen kauluspaita. Näin etenkin siinä pikkukaupungissa jossa silloin liikuin. Monen näistä minua homoksi nimitelleitten, miesten/poikien tyttökavereista tiesi etten ole homo. Monella näistä tytöillä kun oli omakohtaisia kokemuksia seksielämästäni, eikä se viitannut mitenkään heidän mielestään homouteen, päin vastoin. Mutta elettiinhän silloin 60-70 lukua, jolloin erilaisuus maaseudulla ja pikkukaupungissa ei ollut sallittua, ei etenkään vaatetus. Jos erotuit massasta, niin olit joko hullu tai homo. No minua ei haitannut mitenkään se mitä muuta pojat ja miehet minusta ajatteli. Minua kiinnosti enemmin se mitä tytöt ja naiset minusta ajatteli. Olihan aina mukavampi mennä esimerkiksi kapakkaillan jälkeen jonkun naisen/tytön kämpille ja kenties sänkyyn hänen viereensä ja....ja.... Kuin jonkun homo haukkuja miehen kämpille, tiedä sitten mitä siellä tapahtuu, minä en tiedä en ole koskaan käynyt/yöpynyt tuollaisissa paikoissa. Kuten olen jo tuolla aiemmin kertonut että ensimmäiseen avioliittoonhan menin kahdeksantoistavuotiaana, vaimoni oli kuusitoistavuotias, hän sai luvan presidentiltä avioitua. Sattui vahinko ja tyttö tuli kantavaksi eli paloi pohjaan. Vitutti mennä avioon, mutta menin kuitenkin, ajattelin että kokeillaan, kenties tästä jotain voi tulla. Paskat siitä mitään tuli. Tyttö siis vaimoni oli sellaisia eee en minä, eee myö, ja sitten eeee, saatana minulle riitti,  eee tästä avioliitosta tule mitään, eee sitten mitään eee ajattelin minä. Mutta avioliiton pelastajana tai ainakin jatkoajan antajana oli minun edessä oleva varusmiespalvelukseen lähtö. Poika syntyi varusmiespalvelu aikanani. Kun pääsin varusmiespalveluksesta, asuin kaksi viikkoa vaimoni kanssa ja sitten läksin. Aloin elämään kuin olisin poikamies. Asuimme vaimon kanssa eri paikkakunnilla joten tällainen poikamies elämä oli minulle mahdollista, vaimoni ei tiennyt tästä mitään. Vaimoni kuvitteli vielä että meillä on yhteistä elämää, ja että tämä välirikko on vain väliaikaista, tulemme vielä jatkamaan avioparina. Vaikka olinkin jo lähtenyt hänen luotaan lopullisesti, ja tehnytkin sen hänelle selväksi. Kerran hän sitten tuli yllättäen asunnolleni, siis tämä vaimoni, istui siinä sohvalla kun tulin töistä. Hänellä oli vielä avaimen asunnolleni. Kysyin että mitäs sinä täällä teet, se sanoi että hänellä oli ikävä minua, häh, sanoin minä. Koska tuo oli uutta minulle, ikävä minua se sanoi, hänhän oli eee, en minä, eee nainen. Myöhäistä se oli häneltä ruveta nyt enää ikävöimään, joten totesin hänelle heti, ettei hän ei voi jäädä luokseni yöksi. Koska minulla on jo toinen, siis toinen nainen ja hän tulee yöksi luokseni. Siitä vaimoni järkyttyi eeeeiiii, ei voi, ei saaaaa. Minä sanoin että näin on. Vaimoni aneli ja aneli et saa jättää häntä ja poikaamme, hän itki ääneen, valitti kuin kuoleva. Minä sanoin että asia on nyt näin eikä sitä mikään muuta. Vaimon serkkupoika tuli hakemaan hänet luotani kun soitin hänelle. Vaimoni kysyi vielä lähtiessään että mitä hän teki väärin, vastasin, ettet mitään. En halunnut loukata häntä enää, mutta todellisuudessa hän teki kaiken väärin, ainakin minun näkökulmasta. Se että seksi loppui lähestulkoon kokonaan kun meidät vihittiin, oli yksi tärkeimmistä eroon johtaneista syistä. Seksi on hyvin tärkeä tekijä avioliitossa, ja etenkin tässä meidän erossa. Nykyaikana on tunnustettu se että seksi on jopa tärkein tekijä avioliitossa. Ainakin kun lukee iltapäivälehtien julkkisparien haastatteluja, sekä naistenlehtiä. Niissä jutuissa ensimmäinen asia joka mainitaan, on seksi, eli meillä on hyvä seksielämä. 70-luvulla sitä ei ainakaan ääneen saanut sanoa, saatikka aikaa ennen sitä, tai jopa kirjoittaa siitä, muualla kuin ehkä miestenlehdissä.

Minusta seksi ja nimenomaan hyvä seksi molemmin puolin, tarkoitan tällä molemmin puolin, molempia aviopuolisoja, en siis seksiä edestä ja takaa, imuputkeen tai pakoputkeen tökkimistä. Niin siis se seksi on yksi tärkeimpiä avioliiton ellei tärkein avioliiton/yhteiselämän kommunikaatio muoto, jos se kommunikaatio pelaa niin...Jipii.

Se nainen jonka olin kertonut vaimolleni tulevan minun luokse ja jäävän yöksi luokseni, hän tulikin silloin ja jäi elämän kuppianikseni reiluksi kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Välillä erosimme, olimme uusien kumppanien kanssa, mutta palasimme sitten jälleen yhteen. Erosimme uudestaan, ja nyt elelemme ystävinä.

Ajattelin myös kertoa ajasta jolloin minulla ja vaimollani oli ravintoloita, parhaimmillaan kolme ja kaikki eri paikkakunnilla. Monesti ravintolaillan päätteeksi kun laitoimme ravintolan kiinni aamuyöntunteina. Asiakkaita ohjattiin ulos ravintolasta, niin melkeinpä aina joku naisasiakas pyysi minulta kyytiä asunnolleen. Minä olin aina tietysti silloin selvin päin, olinhan tavallaan töissä, ravintola oli minun.

Monesti lähdinkin autollani viemään joitain kaunokaisia kotiin, tietäen jo silloin mikä näillä kaunokaisilla oli taka-ajatuksena, ja juuri siksi varmaankin lähdin heitä kyyditsemään. Kun päästiin perille, kaunokaisen kotipihalle, niin alkoi lirkutus ja pyytely sisälle asuntoon, asuntoon sisälle päästyämme jotkut tarjosi juomaakin ja minä heikkona ja väsyneenä miehenä joskus sorruin ottamaan juomaa, silloin yleensä kävi niin että se kotiinkuljetus venähti muutaman päivän pituiseksi, ja kun palasin kotiin kuljetusreissultani niin vaimollani oli taas aihetta kostoon oman reissun muodossa. Kerroimme aina toisillemme, missä olimme ja mihin tekoihin olimme sortuneet, ja kenen kanssa, mustasukkaisuus mitä se on??? Jos itse teet jotain, miksi se olisi kiellettyä aviopuolisoltasi. Kysyn vaan. Minua ei nämä itseni eikä vaimoni reissut pahemmin haitanneet, enemmänkin haittasi ja vitutti se kun tutut ja tuntemattomatkin tulivat kertomaan vaimoni reissuista ja kenen kanssa se oli ollut ja missä, monesti jouduin oikomaan heidän kertomaansa juorua/paljastusta "tärkeää viestiään", sillä kaikki asiakohdat ja paikat, eivät pitäneen paikkaansa heidän kertomuksessaan. Silloin muuten aina loppui tiedontuojan kertomus, siihen paikkaan, ja sen jälkeen sain kuulla olevani hullu, ja akkas ei osaa muuta tehdä kun persettään levittää. Tuon sain kuulla monta kertaa. Ei saa innostua liikaa, tuon ole yrittänyt pitää mielessä, sillä vapaus voi olla vaarallista, väärin ymmärrettynä. Vielä näistä kuljetuskeikoista sen verran että yksi keikka on erityisesti jäänyt mieleeni, ja kerronkin sen nyt seuraavaksi.

 Siis oli ihan normaali viikonlopun ravintolailta, porukkaa paljon ja meteli kova. Huomasin ravintolan asiakkaiden joukosta yhden asiakkaan, jota en ollut ennen nähnyt, hän oli nuori kaunis nainen, mutta lyhytkasvuinen. Tämä lyhytkasvinen nainen, tai oikeastaan ei hän nyt niin hirveän lyhyt ollut, sanotaan nyt vain että aika pieni oli, mutta kuitenkin normaali vartaloinen. Hän kävi illan mittaan useamman kerran hakemassa juomaa, ja siinä samalla juttelimme niitä ja näitä. Tuli aamuyö ja ravintolan sulkemisen aika, asiakkaat ulos ja ovet kiinni. Viimeisenä asiakkaana poistui ravintolasta tämä lyhytkasvuinen nainen, tai oli poistumassa mutta hän jäi siihen juttelemaan kanssani. Hän kertoi olevansa toiselta paikkakunnalta ja käymässä vain täällä sukulaisissa, ja nyt erehtyi jäämään vieraassa kaupungissa viihteelle, eikä missään nimessä voisi mennä yöksi sukulaistensa luo. Hän kysyi minulta, on minulla mitään neuvoa tähän, sanoin että onhan täällä hotelleita, menee sinne yöksi. Minä voin vaikka viskata hänet hotellille autollani, kun saan ravintolan ovet ensin kiinni. Se olisi kivaa sanoi tämä nainen, sanoin hänelle, että tule istumaan tänne ravintolan sisälle, siksi aikaa kun laitan paikat kuntoon. Sen jälkeen sitten vien hänet sinne hotellille. Hän tuli ravintolaan sisälle, ja minä tarkastin paikat ja laitoin kaikki kuntoon lähtöä varten. No tämä nainen sanoi ettenkö minä voisi tarjota hänelle yhtä paukkua, vaikka ravintola on kiinni, sanoin siihen että, voinhan minä ja kysyin, mitä hän haluaa. Niin se sanoi että votkan kolalla ja sinut, minä joka olin jo tottunut kaikenlaisiin "letkautuksiin", vastasin että kumman ensin, mihin hän vastasi että, sen votkan ja jäillä, ja paljon jäitä, sillä hän käy jo liian kuumana, hän myös ehdotti että ottaisin itsellenikin juoman, ja tulisin istumaan hänen viereen.

Minähän otin paukun itsellenikin ja menin hänen viereensä istumaan, mutta en minä siinä kauaa kerennyt istua, kuin hetken vain, ja sitten se oli menoa. Meillä oli tässä kyseisessä ravintolassa kolme erilaista osastoa, baari, pub ja kerho. Nämä meidän kyseiset jatkot tämän naisen kanssa tapahtui täällä kerhon puolella, jossa oli sohvat ja sohvatuolit, varsin kotoisa ja viihtyisä paikka. Siinä sitten aamuyö meni paukkuja ottaessa ja rakastellessa tai paremminkin se oli intohimoista rakastelua. Kuten varmaan tiedätte, naintihan on pelkkä akti, mutta tämä oli paljon paljon muutakin. Voin sanoa että tämä nainen, vaikka oli pieni ja siro, oli niin kiihkeä ja hyvä...siis niin perhanan hyvä. Aamun koittaessa havahduimme siihen että kohta tulee ravintolan työntekijät, ja mahdollisesti myös vaimonikin sinne. Joten soitin hotelliin varasin 2h huoneen, ja tilasin myöskin taksin, joka vei meidät hotellille. Tämä meidän hauskanpito jatkui koko viikonlopun, siellä hotellissa, ja huone tarjoilu pelasi. Hotellin vastaanotosta kerrottiin että vaimoni oli tiedustellut, olenko mahdollisesti asiakkaana kyseisessä hotellissa. Hänelle oli kerrottu että ei ole sen nimistä henkilöä kirjoissa eikä näkynytkään. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, sanotaan. Ja niin kävi tässäkin tapauksessa, minä palasin ruotuuni ja tämä kaunis pieni ja siro nainen kotiseudulleen. Hän siis tämä pieni ja siro sekä kaunis nainen, lähetti minulle viestin, noin viikko tämän yhteisen viikonloppumme jälkeen, että hän oli joutunut käymään lääkärissä alavatsakipujen johdosta. Gynekologi oli todennut haavaumia ja hiertymiä vaginassa. Tämä lyhytkasvuinen kaunis nainen, lisäsi viestiinsä vielä että, milloin otetaan uusiksi, kaipaan niin rutosti hiertymien aiheuttajaa. ps. otan mukaan luikuvoidetta...Rakkaudella.

Emme koskaan tavanneet tämän jälkeen, liukuvoiteet jäi kokeilematta. Koska tiemme eivät enää kohdanneet.

 

 

VANHUUS - YKSINÄINENKÖ

 

Minä ole luonteeltani sellainen yksinäinen kulkija ja tekijä, joka tulen toimeen yksinäni, en kaipaa kavereita avukseni sotkemaan asioita. Esimerkiksi erilaisin remonttihommiin, ja vain siksi että ne kaverit yleensä vain pyörivät siinä minun jaloissa ja hidastavat työn edistymistä. Viihdyn ihmisjoukoissa hyvin, olen puhelias jopa liiankin puhelias joittenkin mielestä, minä juttelen kaikkien kanssa. Mutta kavereita minulla ei ole, enkä kaipaa sellaisia kavereita, joiden kanssa lähtisin ottaman muutamat huurteiset, tai katsomaa jääkiekkoa tai jalkapalloa heidän kanssaan. Koska ensinnäkin en pidä mistään joukkuepeleistä. Katson mieluummin ammattinyrkkeilyä, moottoriurheilu, tennistä tai golfia, osaan käydä niitä katsomassa itse ilman mitään kavereita, joten tällaisia kavereita en kaipaa. Lisäksi en ole metsästänyt tai kalastanut koskaan, ne ei kiinnosta minua.

Vaimoni sanoi minulle kerran kapakassa että, tämä meidän pöydän porukka ei ole sinun kavereita. Johon vastasin hänelle että kiitos kuuluu siitä varmaankin jumalalle, en kaipaa heitä kavereikseni enkä ”riesaksi” koskaan. Minulle riittää kun paskaa jauhetaan heidän kanssaan täällä, ja vain vai tämä ilta. Nämä ovat vain pöytäseuraa minulle ei muuta. Tässä kaupungissa jossa silloin asuin, niin melkein kaikki aikuiset ihmiset tunsivat minut, mutta minä tunsin heistä vain pienen osan. Kun meni vaikka pubiin istumaan, niin kyllä siihen pöytään pölähti porukkaa alle aikayksikön. 

Puheen aiheet meillä näissä pub pöydissä, olivat vähän älyttömiä, kaverit kertoivat kuinka monta pulloa viinaa olivat juoneet, rintapolleena kehuskelivat tällaisilla asioilla, ja siitä kuinka akka pitää turpansa kiinni, tai saa kunnon selkäsaunan. Toinen kertoo pilkkireissuistaan ja jään paksuudesta, sekä lokin paskasta talvisella jäällä. Joku haukkuu Suomen hallitusta, ihan kuin muka oikeasti tajuaisi hallituksen touhuista jotain, saatana ja perkele ym vastaavat sanat toistuu usein heidän puheissa. Minä siihen väliin yritän kertoa että muutaman sävellyksen sain tehtyä valmiiksi tällä kuluneella viikolla, ja tietysti tekstit niihin tein myös, ja ne meni artisteille. Sitten kerron että kun minulle jäi tätä luppoaikaa, niin maalasin siinä paritaulua, ja muuten katsoitteko sen televisio-ohjelman silloin ja silloin, siinä oli minun maalaamat ne henkilö kuvat ym lavastekuvat. Ja sitten ole aikaani kuluttanut kotisivuja suunnittelemalla ja tekemällä ja yhdistyksille ja seuroille sekä hoitanut heidän paperiasioitaan. Arvatkaa kiinnostaako tämmöisessä pöytäseurueessa, nämä minun jutut ketään, ei niin ketään, ei sitten ketään. Koska ollaan suomessa niin pitäisi varmaan uhota kuntosalilla käynneillä, nousi tänäänkin rautaa 100kg ja pierupääsi. Illalla sitten pieksin vaimon ja kehua viinanjuonilla ym vastaavalla, eli olen minä kova jätkä. 

Mutta mehän olemme kaikki erilaisia, tai nyt melkein kaikki.

 

Kuulin eräältä vanhalta kaveriltani että olen yksinäinen, ei helvetti olenko, en tuota tiennytkään. Kysyin tältä vanhalta kaveriltani jota en ollut nähnyt vuosiin, että mistä hän päätteli sellaista, että olen yksinäinen, hän kertoi, siis tämä vanha kaveri, että minun x-vaimo oli kertonut hänelle että olen niin yksinäinen, etten päästä ketään sisälle asuntoonikaan, ja ei siellä sen asunnossa ole muuta kuin sänky, kaksi tuolia, tietokoneita ja kopiokoneita lattia täynnä, ja televisio jota en kuitenkaan koskaan katso (mikä ei pidä paikkaansa sillä minä katson leijonanluola, panttilainaamo ja Amerikan kovimmat keräilijät ohjelmat) kyseiset ohjelmat eivät ole Suomi tuotantoa. Mennään takaisin minun asuntoon, eli miksi asuntoni sitten on noin pelkistetty, tähän on yksinkertainen vastaus, minä en tarvitse enkä kaipaa asuntooni tavanomaista kodin kalustoa. En tarvitse niitä ja ne ovat vain tiellä. Kerrottakoon selvennyksenä tässä välissä vielä kerran se, että olen ollut kaksi kertaa naimisissa, lapsia kasvattanut neljä, tai oikeammin kolme sillä vanhin lapsi on ensimmäisestä avioliitosta, ja hänhän jäi äidille. No niin...minulla on ollut omakotitalot, olen omistanut kolme omaa ravintolaa, on ollut oma autokorjaamo, on ollut hevostalli lapsillani. Siis minulla on ollut jo kaikkea, joten tiedän, mitä se on ja sitä en tarvitse kun yksin asun.

 

 

Mitä tapahtui, Miksi olen yksin ??

Lapset kasvoivat ja lensivät pesästä, jäimme vaimoni kanssa kahdestaan. Ja kun meillä ei enää vaimon kanssa yhdessä asuminen tuntunut mielekkäältä. Niin panimme tilit puoliksi, ja muutimme kerrostaloasuntoihin, kumpikin omiin osakkeisiin, korttelin päähän toisistamme. Ja ystäviä ollaan. Eli sovussa erosimme, ei riitoja. Nykyisin x-vaimo tekee minulle joskus saakelin hyvää ruokaa, ja minä vastineeksi hoidan hänen raha-asiat. Eli toisin voisi sanoa näin, koska minä en osaa laittaa ruokaa, enkä ole koskaan ollut kiinnostunut ruuanlaitosta tippaakaan, ja toisaalta x-vaimo taasen ei osaa hoitaa raha-asioita, tärvätä rahat hän kyllä osaa. Joten tilanne on fifty fifty.

Niin mennään takaisin siihen, mistä aloitimme eli että minä yksinäinen, ja tuotahan minä en tiennyt, ennen kuin se minulle kerrottiin. En minä ole yksinäinen, vaan tietoisesti yksin, olen nykyisin eläkkeellä ja teen näitä erilaisia hommeleita harrastuksenaan.

Minä tulin siihen tulokseen että x-vaimo on sekoittanut käsitteet yksin ja yksinäinen, otin asian puheeksi heti kun tapasin hänet. Kysyin häneltä (x-vaimo) että miksi minä olen yksinäinen hänen mielestään, hän vastasi tähän että, eihän sinun luona käy ketään, siellä asunnollasi (muuten se on tosi, siellä ei ole käynyt minun omista lapsistakaan kuin nuorin tyttäreni ja muutama lastenlapsista). Siis minun asunnollaan ei käy kukaan. Se on minun, eläkeläisen työhuone, jonne ei ole muilla asiaa, sinne en ketään kaipaa, en ketään, häiritsemään minua. Minä olen "majassani" yksin mutta en yksinäinen. Jos seuraa kaipaan, niin lähden viihteelle. Ja käynkin viihteellä usein.

 

Luonne.

Minä olen erittäin sosiaalinen luonne, puhelias, ulospäin suuntautunut outo tyyppi, minulla on paljon kontakteja joka suuntaan. Myöskin olen luova ihminen, taiteellinen, yrittäjä luonne, yksin eteenpäin puurtava menestyjä.

 

 

 

HUOM!. Tekstiä ja tarinaa tulee kokoajan lisää, entistä korjataan ja täydennetään, sekä tarinaa kerronnallisesti selkeytetään  ja uutta lisätään. Joten palaa pian!!